 |
| Teitä on varoitettu. |
Nyt aletaan olla lopunajan tunnelmissa. Se tarkoittaa, että ainakin vielä tänään jaksan olla jossain määrin innoissani ”kohta se tulee, milloinkohan synnytys alkaa” -fiiliksissä. Siksi vielä tänään jaksan kirjoittaa tästä aiheesta. Mutta annas olla kun se laskettu aika tulee ja menee (kuninkaallisten tapaan en kerro milloin, alla mainituista syistä). Silloin loppuu huumori. Antakaas kun selitän.
Raskaus on aika kivaa, ainakin kun se sujuu hyvin. Jos on kaltaiseni onnekas tapaus, maha pysyy kohtuullisena ja sympaattisena, tyypin potkut on aivan ainutlaatuinen tunne ja elämä on muutenkin aika mukavaa muumimammana. Vaivojen lista on toki pidempi kuin Hurstin jono maanantaina, mutta ihan kestettävissä. Tämä pätee ensimmäiseen 40 viikkoon, eli laskettuun aikaan asti. Sen jälkeen alkaa fyysinen ja henkinen helvetti, johon on osallisina hormonit, fysiikka, henkinen kantti, pelkotilat eikä vähiten ympäristö.
Hormonit olette jo todistaneet näiden marinoiden rivien välistä: aamusta iltaan välillä ottaa päähän aika huolella ilman järkevää syytä. Joten otetaan ensin käsittelyyn fyysinen puoli. Viimeiset pari viikkoa ennen synnytystä ovat (todennäköisesti) verrattavissa maratonin viimeisiin kahteen kilometriin; Vaikka matka on jo ollut pitkä ja tuskainen, se ei ole mitään verrattuna siihen viimeiseen, näennäisesti lyhyeen, puristukseen ennen synnytystä (huom: tässä yhteydessä synnyttäminen on siis palkinto, eikä oma puristuksensa). Erinäiset paikat valmistautuu synnyttämään, johtaen kaikenlaisiin mukaviin vihlasuihin, kramppeihin ja suoranaisiin ”tsiiiiiiisus mikä veitsi siellä nyt menee” äkkikipuihin. Lisäksi mahan joustokyky alkaa olla lopussa, kun nahan sisäpuolella pörrää 3-5kg pelkkää lihasta. Sitten alkaa ”harjoitussupistukset”. Sama asia siis kuin oikeat supistukset, mutta ilman synnytykseen johtavaa sweet releasea. Pienilantioisilla naisilla tuskaan lisätään nk. melonikävely, kun ”pieni” pää laskeutuu lähtökuoppiinsa. Toki on myös kiva tunne jos vauva on vielä ylhäällä ja puskee berberiään kylkiluiden alle. Ja meillä meijereillä tähän lopuanajan juhlaan on tilattu myös maitosuihkulähde. Oma osastonsa on sitten vielä ne Tena-puolen suihkulähteet, limpuiksi turvonneet kädet, jalat sekä naama ja yleisesti vaan niin ruma ja läski olo että peilit hajoaa kotona. Ja niille miehille alan ammattilaisille, jotka vähättelee näiden aikojen olotiloja termeillä ”epämukava”, ”tukala” tai ”kiusallinen”, todettakoon Frendeistä opittu klassikko: No uterus, no opinion. Siis jos et ole näiden nahkojen sisällä, ole hiljaa.
Tämä kaikki johtaa henkiseen helvettiin otsikolla ”milloin tämä loppuu?”. Jopa R.O.N.:n järki sanoo ja tietää että laskettu aika on nimenomaan laskettu aika, keinotekoisesti luotu mittari siitä, missä vaiheessa raskautta menet. Tiedät, että se ei kerro sitä milloin lapsi syntyy, ei välttämättä lähimainkaan. Itseasiassa kaikki synnytysajankohdat kaksi viikkoa ennen ja jälkeen lasketun päivän ovat vielä normaaleja, joten ajankohdan nimi pitäisi olla enemmin ”arvattu kuukausi”. Jopa lääketieteelle on edelleen mysteeri, mikä synnytyksen lopulta käynnistää. Mutta. Jos odotat lottovoittoa, ja sulle kerrotaan todennäköisin ajankohta, luuletko että osaisit olla miettimättä sitä päivämäärää? Tai itse asiassa osuvampaa on ajatella pienen mittakaavan auto-onnettomuutta: tiedät joutuvasi sellaiseen, mutta et ollenkaan tarkkaan milloin ja missä, etkä tiedä kuinka pahasti sinulle siinä käy. Tai meneekö ajoneuvo lunastukseen.
Synnytys on nimittäin myös pelottavaa, vaikka sitä tässä nyt nimenomaan odotellaankin. Normaalikin synnytys on sekä äidille että lapselle rankka kokemus, johon sisältyy paljon kipuja, riskejä ja viikkokausia kestäviä toipumisia. Puhumattakaan keisarinleikkauksesta jos siihen joutuu. Ja ei, en puhu nyt (vain) niistä mestojen repeämisistä. Ne kyllä paranee. Ehkä ennen kaikkea nyt toisella kerralla tieto lisää tuskaa ja mielessä käy aika paljon juttuja kivuista suoranaisiin kauhuskenaarioihin. Ja sitten on vielä se aika synnytyksen jälkeenkin, josta pitäisi selvitä. Siis se vauva.
Nyt kun soppaan on siis heitetty suhteellisen sietämätön fyysinen olo, epätietoisuus tulevasta, pelkotilat ja yleinen kärvistely, voit miettiä vielä toisen kerran onko jokin seuraavista kommenteista hauska, ainutkertainen, helpottava vai potentiaalisesti äkillisiä tappoja aiheuttava:
- Joko sä poksahdit?
- Hei milloin sä luulet että se syntyy?
- Moi, eikö vieläkään uutisia? Aha, ei mua sun elämä muuten niin kiinnosta, palataan taas huomenna kun mä kyselen.
- Voisitko tähdätä xx.xx päivään, kun mulla on silloin synttärit / silloin on maanantai / kuut on oikeassa asennossa / mä olisin paikalla (..ja? ikäänkuin olisit muutenkaan pääsemässä sinne mun kanssa synnyttämään tai edes sairaalaan katsomaan)
- Kyllä se sieltä kohta tulee
- Ei sinne vielä yksikään vauva ole jäänyt
- No hei oot jo 9kk jaksanu venaa, onpa paha
- (”auts kun supistaa”) Apua, älä tähän synnytä!
- Heh, kylläpä sä kävelet hassusti
- Ohhoh, sähän alat jo näyttää siltä että räjähdys on lähellä
Omasta puolestani olen pahoillani, etten ole parempi ihminen. Ne oikeat äidit jaksavat nauraa vitseille, hymyillä kauniisti, vastailla ylläoleviin ja ajattelevat itsekseen ”hyväähän ne vain tarkoittaa”. Eikä tarkoita, sanon minä! Ne on uteliaita, skandaalinhakuisia ja vauvankaihoisia auto-onnettomuuden katselijoita, joiden mielenkiinto sua kohtaan loppuu kun vauva rääkäisee.
About tälläisissa tunnelmissa kuljin viimeksi, 15 päivää lasketun ajan jälkeen. Joten anteeksi jo etukäteen. Jos haluat pitää minut järjissäni ja velä keskusteluun kykeneväisenä, voit lähiviikkoina kokeilla aivan uudenlaista lähestymistapaa, jossa vältellään yllä listattuja sudenkuoppia ja kysytään yksiselitteisesti: ”miten voit?”. Se on aina ok kysymys, lupaan olla kiltisti sen kuultuani.
P.s. Jos tämä tuntui liiottelulta, voit tarkistaa Keltanokan päiväkirjamerkinnöistä miltä lasketun ajan ylittäminen tuntuu.
P.p.s. Tiedän että tämä odottelu ei ole mitään verrattuna raskauden alkamisen odottamiseen, pahimmillaan lapsettomuuteen, ja saankin olla kiitollinen että olen edelleen onnellisesti raskaana ja lapsi terveenä. Mutta sallikaa silti hetkeksi tämä omaan napaan tuijottelu.