”Moi, mä olen Maija ja mullakin on maksalaatikkomenneisyys”. Kuuntelin muiden mukana naureskellen, kun yksi toisensa jälkeen meistä tunnusti yhteistyöpalaverissa syövänsä eineksiä. Silloin tällöin, tietysti, ja vain vähän. Suoritin itse vuorollani saman koreografian, selittelin että osaan kyllä ihan ok laittaa ruokaa mutta kyllä meilläkin ne einekset on isossa roolissa. Siis ihan vain silloin tällöin. Jos on Insinöörin kokkausvuoro.
Heti suuni sulkeuduttua ylleni laskeutui outo fiilis. Tuli vähän sannimainen olo. Että mitähän…? Että miten safkan tekemättä jättäminen päätyi olemaan mulle joku tunnustus? Kenen luvalla ruoanlaitto on joku elämisen ylemmän tason muoto, johon jokaisen pitäisi pyrkiä? Otin samantien ruoanlaiton osaksi viime aikoina muutenkin myllännyttä itsetutkiskeluani, jonka aikana olen pyrkinyt löytämään asiat, joista nautin ja asiat, joita haluan välttää. Ja kas, löysin sieltä totuuden, jonka tiesin, mutta jota en ole hyväksynyt:
En nauti ruoanlaitosta.
En ole siinä hyvä, en ole siinä järkevä, en ole siinä nopea. En tee sikahyvää ruokaa, enkä toivo elämään lisää tunteja, jotta saisin ”kokkailtua kivasti viikonloppuna”. Viikonlopun aterioista noin 80% syödään meillä muualla kuin kotona. Koska voidaan. Miksi siis arkenakaan yrittäisin nostaa kutreilleni jonkun ihmeellisen marttakruunun? Olen kai perustellut itselleni, että itse tehty ruoka on terveellisempää, monipuolisempaa, halvempaa ja kaikin puolin kunnioitettavampaa lapsiperheelle.
Nyt värähtää isosti bullshit-mittari. Kun minä teen ruokaa, siinä käytetään pääsääntöisesti neljää raaka-ainetta: Jauhelihaa, pastaa, kanaa, riisiä. Siinä on todennäköisesti aina liikaa suolaa, koska en osaa maustaa. Siinä ei todellakaan ole tarpeeksi kasviksia, eikä meillä syödä marjoja missään muussa muodossa kuin hillossa. Ruoka jäähdytetään usein huonosti ja muistetaan laittaa jääkaappiin vasta sitten joskus. Päälle syödään karkkia, tuota ruoka-ainesten valioyksilöä.
Kaikki järkisyyt sanoo, että mun pitäisi riemuiten täydentää (tai parantaa?) meidän perheen ruokavaliota toisten äitien tekemällä ruualla. Mikä hemmetti siinä sitten on, että se tuntuu jotenkin väärältä? Osaatteko te kertoa? Toistaiseksi ainoa mitä olen keksinyt on se, että itse ruokaa laittamalla opettaa myös lapsilleen ruoanlaiton kulttuurin. Mutta en mä opeta niille siivoamistakaan (hallelujah siivoojalle!), en auton pesemistä enkä hiusten itse värjäämistä. Ruoan osalta taidan vain opettaa niille, että ruoanlaitto on se elämämme Suuri Johtaja, jonka ympärille kaikki arjen tunnit suunnitellaan. Olisikohan kenties parempi opettaa relaamaan ja ottamaan tarjottu apu vastaan, oli se sitten lastenhoitoa, siivoojaa tai valmiiksi tehty kala-annos?
Otin tätä kirjoitusta varten kuvia ruokailuistamme viikon varrelta. Pari huomiota:
1. Ruoka on parasta seurassa
2. Ruokiin ilmestyi heti taloudessamme harvinainen näky, salaatti, kun tiesin että joku katsoo näitä. Miksi? 3. Ainakin kaksi kuvissa näkyvistä annoksista on valmisruokaa. Arvaatko mikä?
Meikä menee muuten huomenna nauraen kauppaan. Haen sieltä koko rahalla eineksiä, koska kukaan ei ole tänäkään viikonloppuna tehnyt ruokaa tai käynyt kaupassa. Erona edelliseen viikkoon on vain se, että nyt mua ei enää kiinnosta pääni sisäinen äitijumala, joka väittää ruoanlaiton tekevän autuaaksi.
Sillä rakas äitijumala, minulla on sinulle huonoja uutisia: olet tässäkin väärässä.