Black tuesday.

Asikaisella oli paska tiistai viime viikolla. Voin sympata, mulla oli sellainen tänään.

Aloitin saamalla hiukseni solmuun pampulaan. Sellaiseen solmuun, että mietin leikkaanko muutama sata grammaa tukkaa pois vai laitanko vain ison nutturan solmun ympärille.

Upealla kampauksellani menin asiakaspalaveriin tietokoneeni kanssa, josta olikin hauskasti akku loppu. Eipä ollut lehtiötäkään mukana, joten mikäs siinä kännykällä muistiinpanoja nakutellessa. Huomasin samalla kätsästi että jakku on käynyt pesukoneessa pienentymässä. Ah, miten ammattimaiselta näytin.

Tyhjä akku ja täysi jakku! Ahahahah!

Kotona laitoin koneen latautumaan, jonka jälkeen se ei tietenkään enää käynnistynyt. Miksipä sitä.

Myöhemmin sain Taitoliikuntakeskuksen pihasta parkkisakot kahdessa minuutissa (17.54-17.56 luki ”palautteessa”), koska EasyPark ei auennut heti. Neljännellä yrityksellä, klo 17.59 sain sen päälle, mutta toooooo laaaate. Vannon että joku on väijynyt meidän auton saapumista sinne parkkiin ja mäjäyttänyt sakot sillä sekunnilla, tai siis minuutilla (17.55). Onneksi olin kuitenkin maksanut koko tunnista sitten heti sen kolme minuuttia sakon tultua. Tuntui jotenkin paremmalta niin.

En tietenkään aio maksaa sakkoa. Eihän mulla ole konetta jolla maksaakaan.

Kotikadulla ei luonnollisesti ollut vapaita parkkipaikkoja, joten jätin lapset Insinöörin hellään huomaan ja lähdin autolla postiin hakemaan Ykköselle tullutta mystistä pakettia. Ajoin oikein parkkihalliin, siellä ei voi olla mitään HardPark ongelmia!

Samaan aikaan muualla, kotona tarkkana ottaen, lompakkoni oli varmaankin varsin onnellinen lämpimässä kangaspussissaan.

Lompakon mentävän kolon havaittuani ajoin heti ulos hallista, sillä sieltähän pääsee ulos maksamatta jos vain kääntyy siellä? Vaan eipä pääse. 1,60€ kiitos, huusi portti. Haista vittu, huusin minä, ja sitten maltillisemmin kävin rakentavan keskustelun porttivahdin kanssa. Pääsin ulos.

Hain lompakon, rauhoitin itseni. Ehdin postiin minuutti ennen sulkemisaikaa. Jännityksellä odotin pakettia – tästä se fiilis kyllä paranee! Onkohan se iso joulukortti? Onko se jo joku lahja? Onko se…..kirkolta pyytämättä ja uskomatta tullut lautapeli? Onhan se. Voi jumalauta.

Oli tehtävä jotain poikkeuksellista ja ostaa itselleni lohduksi uusi huulipuna. Ai että miten minä niitä siellä MACin tiskillä valitsin, hiki untuvaisen takkini selkämystä vasten noroillen. Vaivaisen kymmenen minuutin odotuksen jälkeen pääsin kassalle. Haluamani väri oli loppu. En lannistunut, vaan valitsin ihan reippaana, en lainkaan kyyneleitä nieleskelevänä toisen, jota kuulemma ainakin ”varmasti löytyy”. Sekin oli loppu. Maailmasta on kaikki huulipunat loppu. Minä olen loppu.

Pakkohan se oli kotiin palata kun ei voi rauhoittavalle kaljallekaan mennä sen auton takia. Uskomatonta kyllä, sain auton kadulle parkkiin (ja maksu on kunnossa). Jäin näpyttelemään tämän postauksen alkua, koska radiosta tuli hyvä biisi. Kelasin että tällä saan kyllä kaiken tän mustuuden pois mielestä ja hyvät vibat päälle. Tästä se kääntyy paremmaksi!

Biisin parhaassa kohdassa väänsin volaa kovemmalle ja samalla vahingossa Sirin päälle. Biisikliimaksin sijaan kuuntelin Bluetoothin yli kantavaa tuttua ”du-du” ääntä ja sen jälkeen hiljaisuutta kun Siri yritti tulkita, mitä tarkoitan sanomalla ”voi nyt vittu sentään”.

Valitan, Siri, en minäkään tainnut ymmärtää.

Kotona heitin pitkäkseni, ajatuksena viimeistellä tämä kirjoituksen iltapalan kanssa. Blogger oli hävittänyt luonnoksen ja sain aloittaa alusta.

Annetaan sitte saatana olla. Tämä oli tässä tämä tiistai.