Kirjoitan tätä tekstiä lauantaiaamupäivällä, lasten leikkiessä iloisesti taustalla. Kakkonen vetää Robin-showtaan ja Ykkönen tekee koruja. Koti on sotkuinen ja musa pauhaa. Olen aivan älyttömän onnellinen, vaikka voisin olla tällä hetkellä myös Tallinnassa kahden tärkeän ystävän kanssa. Vaikka niitä ystäviä onkin kova ikävä, jouduin valitsemaan lapset.
Koska mulla tulee nykyään lapsia ikävä. En halua lähteä Tallinnaan lauantaina, kun viikolla on ollut jo monta iltaa pois kotoa, ja illallakin lapset on menossa hoitoon.
Aina ei ollut näin. Kun palasin töihin Kakkosen ollessa vähän yli vuoden ikäinen, oli alkuun tottakai vähän vaikeaa. Olin ollut kaksi ja puoli vuotta jatkuvasti lasten kanssa symbioosissa, vaikka toki paljon myös omia hetkiä mahtui mukaan. Ensimmäiset viikot oli todella outoja. Tuskailin sen kanssa, miten voinkaan yhtäkkiä olla kahdeksan tuntia joka päivä pois lasten luota? Enhän ehdi nähdä niitä illalla enää ollenkaan, ja sekin aika tuntuu menevän iltapuuhiin. Alkuun en malttanut olla iltaisin poissa juuri ollenkaan. Ennen kaikkea ajattelin, etteivät lapset kestäisi sitä.
Joidenkin viikkojen päästä homma kuitenkin tasaantui ja taisin ottaa vähän kompensaatiotakin kuluneista vuosista. Yhtäkkiä illat täyttyi kaikenlaisella urheilulla ja menolla, ja jouduin vähän jo kyselemään lupaa olla pois kotoa. Jos olen ihan rehellinen, lasten luota pois oleminen ei tuntunut musta kovin pahalta. Enemmän laskeskelin kuinka paljon voi olla pois ilman että se kostautuu itkuisina lapsina. Kuulostaa aika kamalalta näin kirjoitettuna, mutta annan itselleni vähän armoa: siellä kotona oli kaksi tosi pientä tosi uhmaista lasta, ja takana oli paljon aika tiivistä yhdessäoloa. Lasten kanssa vietetty aika ei ollut pelkkää ihanaa aikaa, vaan mukaan mahtui tasaisin väliajoin jotain eriteshowta, kaatumisia ja riitoja. Siis ihan tavallista pikkulapsiaikaa, juuri sitä josta kaikki varoittelevat ettei sitä saa takaisin.
Luulen että ”ne” vähän huijaa. Minulle se yhden ja kolmen ikävuoden välinen jatkuva uhma ei näyttäydy aikana, jota kaihoan lopun elämääni. Olihan se ihanaa paikoitellen myös, mutta kyllä se oli myös aika hemmetin kuluttavaa. Olo oli pääsääntöisesti riittämätön, palautetta tuntui tulevan aina vähintään yhden ihmisen suusta. Minulta vaadittu palveluntaso oli korkea ja tauoton: milloin piti vaihtaa vaippaa, milloin ruokkia ja milloin sopia riitoja.
Itse liputtaisin enemmän tämän nykyisen ajan puolesta, lapsiajan ihanuudesta. Ne ei enää ole pelkästään pikkulapsia, vaan aivan ihania omia ihmisiä, joiden kanssa on supersiistiä hengailla. Kiireisen arjen lomassa lasten kanssa vietetty aika on noussut ihan uuteen arvoon. Se antaa enemmän kuin ottaa. Entistä useammin valitsen mieluummin kotona vietetyn ajan kuin jossain muualla luuhaamisen. Erityisesti vaalin näitä lauantaipäiviä, näissä on edelleen jotain erityistä taikaa.
Tunnistaakohan teistä kukaan muu tätä tunnetta? Että vasta oman väsymyksen taituttua siitä lasten kanssa vietetystä ajasta voi ihan oikeasti nauttia, ja että se on ihan ok? Onhan?
Nyt minä menen ja keskityn taas näihin kahteen huipputyyppiin. Me ollaan jo painittu ja piirretty, tansittu ja laulettu. Kohta tehdään ruokaa ja käydään hakemassa Ykköselle lisää korutarvikkeita. Ja tämän tankkauksen turvin voin mennä hyvillä mielin illlalla Insinöörin kanssa kahdestaan Vain elämää – konserttiin ja nähdä lapset taas innoissani huomenna tämän tekstin ilmestyessä, varmasti jo ikävöiden. Koska Sanni ja Anssikin sen tietää: