Ainahan sitä muut sanovat, että teidän lapset tuntuvat kasvaneen hurjasti sitten viime näkemän. Yleensä ihmettelen, onko näin? Tällä kertaa minäkin hieraisin silmiäni pari kertaa: ovatko nämä tosiaan ne samat lapset, jotka jätin kaksi päivää sitten hoitoon? Eihän tuolla tytöllä voinut olla noin pitkät sääret? Mihin mun pienen pojan vauvaposket on kadonneet?
Mummi vahvisti ihmetykseni. Hän oli uusinut lasten puolen vuoden takaiset ovenpielimitat, paljasten karun totuuden. Ykkönen on venyttänyt itselleen 6 senttiä lisää elämää, Kakkoselle oli ilmestynyt huikeat 8 uutta senttiä vauva-aikojen ja ison pojan elämän väliin.
Tuijotin kahta pellavapäätä, joita ei tosiaan ihan hetkeen ole tarvinnut syöttää tai kantaa. Tajusin että toinen täyttää kahden kuukauden päästä neljä. Ja toinen puhuu itseasiassa aika selkeitä, pitkiä lauseita. Ne on lapsia, ei vauvoja. Missä välissä, kysyn vaan?
Kai tämä liittyy loman päättymiseen, vuoden luonnolliseen arkikiertoon. Se on taas päiväkoti, työt, synttärit, joulujuhlat, vatsataudit, kevätjuhlat ja lopulta taas autuas kesäloma. Tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että jos nyt pidän silmiä vahingossa hetkenkin liian kauan kiinni, ne ovat jo koululaisia. Kaukana haleista ja aamuhymyistä, jotain kiukuttelevia murkkuja.
Onneksi niiden mielestä oli edelleen tosi hauskaa hyökätä äidin kimppuun nakupelleinä ja upottaa sormet ja nenä minun hiuksiin kesken halin. Ja onneksi ne kumpikin nukahti hassuissa yöppäreissään autoon ihan heti, suu vähän raollaan ja vaalea tukka vielä pesusta kiharana.
Tämä vuonna en ehkä toivo joulun tulevan kovin pian. Voisin ennemmin elää vaikka muutaman elokuun ja haistella rauhassa näiden pienten ihmisten niskaa. Ennen kuin ne alkaa haistatella minulle.
