”Me kirjoitettiin pojan kanssa kirje joulupukille, laitettiin se yöksi oveen ja aamulla tilalle oli tullut pipareita. Voi että se oli onnellinen”, kertoi kaveri muutama viikko sitten.
Hymähdin iloiselle lapselle ja samalla muistin, että minullakin on lapsia. Apua. Ei niille ole muistettu mistään joulutontuista puhua. Jos jo kaksivuotias kaveri osaa arvostaa tätä tonttuläppää, olisikohan meidänkin jo pitänyt?
Siitä se sitten alkoi. Tietoinen kouluttaminen, tontuista ja joulupukeista opettaminen. Nyt kolmen viikon johdonmukaisen valehtelun jälkeen Ykkönenkin osaa jo puhua tontuista, tietää että niitä käy välillä jossain. Luonnollisesti ne vähän pelottaa. Sitä kuitenkin myös vielä aika paljon arveluttaa, se ei selkeästi ihan usko tätä vähän ontuen kerrottua satua. Itseäni lähinnä arveluttaa se sama ihmeellinen pakkosatu. Onhan se nyt vähän outoa opettamalla opettaa, että joku parrakas tyyppi tuo sitten materiaa jos on kiltti.
Toisaalta saahan siitä hyvän uhkailun vipuvarren aina yhdeksi kuukaudeksi vuodessa. Ja kai se sitten on jännää etsiä tonttuja ja laittaa nille pipareita.
Mutta kyllä se kuulkaa vähän omituiselta tuntuu yrittää väkisin selittää lapselle että tontut kato käy sitten katsomassa kilteille lapsille jotain pieniä paketteja, varsinkin kun se lapsi katsoo epäilevästi takaisin ja ilmoittaa että ”eikun äiti ja isi käy kaupassa”.
Toisaalta, pakkohan tuo totuuden siemen on kitkeä pois, ettei siitä tule ihan party pooper tarhassa! Vai?
Äh, en minä tiedä. Nämä on varmaan niitä vanhemmuuden vaikeita asioita, kun yrittää miettiä mistä kaikista asioista lapselleen valehtelee. Kertokaahan, onko tämä yksi niitä valheita, jotka kannattaa kertoa, yhteiskunnallisen edun nimissä?
 |
| Pulkkamäki, not so hot. |