Ykkönen haukotteli eilen ruokapöydässä sixpack venyen. Siis oikeasti, sixpack. Aletaan selkeästi lähestyä sitä ikää, jossa lapset näyttää kaikkien urheilijoiden esikuvalta, kreikkalaisilta adoniksilta. Niillä on olematon rasvaprosentti ja siellä missä sitä rasvaa on, sitä on oikein sopivasti. Ne ovat sellaisia solakoita gepardeja, notkeita ja nopeita. Tiedättehän? (koska jos te ette tiedä, kuulostan hieman rikolliselta friikiltä. Tiedättehän).
Siinä siis katselin tuota rypytöntä, silmäpussitonta ja kaikin puolin superelinvoimaisen näköistä ihmisenalkua, joka on heti heräämisen jälkeen täynnä virtaa. Tungin vähän lisää kofeiinia, valkoista jauhoa ja kovaa rasvaa suuhuni, ja mietin, missä vaiheessa me muutumme. Milloin meistä tulee terveyden perikuvan sijaan väsyneitä rasvasäkkejä? Missä vaiheessa selkärankamme alkaa lyhistyä välilevyongelmiinsa ja nilkat naksumaan joka askeleella?
Keksin ainakin yhden kriittisen käännepisteen: ongelmia alkaa tulla, kun kasvamme tuolikokoisiksi. Siis sellaisen kokoisiksi, että tuolille pääsee alas rojahtamalla, eikä ylös kiipeämällä.
Miettikääpä oikeasti, mikä ero on vaikkapa kolmivuotiaan ja kolmekymmentävuotiaan päivittäisellä, huomaamatta tulevalla aktiivisuustasolla. Kolmevuotias, ja vielä enemmän sen puolitoistavuotias pikkusisar, joutuu päivän aikana aika monta kertaa kiipeämään, kurottamaan, mönkimään, juoksemaan, hyppäämään ja ojentelemaan siinä missä 30-vuotias vanhus pudottautuu, kumartuu, rojahtaa ja tassuttaa. Tein ajatusleikin siinä aamiaispöydässä: jos liikkuisin niin kuin kaksivuotias, minun pitäisi tuolille istumisen sijaan kiivetä tuolin kautta pöydälle ja ehkä vielä nostaa se tuoli perässäni sinne pöydän päälle. Sohvalle en voisi rojahtaa, vaan joutuisin menemään selkänojan kautta, käsilläni kiiveten ja loppumatkan selkälihaksilla punnertaen, koko alaruumista ylös keräten.
Töihin tietenkin juoksisin, välillä hypellen ja viiden metrin välein alas kumartuen. Täytyyhän niitä kiviä vähän lisäpainoksi ottaa. Tuntikausien päätetyön sijaan minä kiipeilisin työtasojen päälle, ryömisin pöytäryhmien läpi, ali ja ympäri, hyppisin ja kiljuisin. Tasaisin väliajoin nostelisin jalkoja vaikkapa rinnalle, välillä ehkä ihmettelisin varpaitani heti tuossa leuan kohdilla. Ainakin kerran päivässä yrittäisin kurottaa kattoon asti, siellä on tosi mielenkiintoisia putkia. Ja jos hetken istuisinkin aloillani, silloin näpräisin pienen pieniä helmiä, yrittäisin ehkä pujottaa niitä ohuen langan ympärille. Pysähtyisin vain pakotettuna, juomaan pikaisen hörpyn vettä ja syömään pienehkön annoksen kotiruokaa. Välissä saattaisin nukkua parin tunnin levot ja sitten taas jatkuu! Yöllä nukkuisin sikeät 11 tunnin unet.
Onpa ihme, että Ykkönen näyttää terveeltä ja minä Homer Simpsonilta.