Laskin tänään pienen, pyöreän, mustan lätkän aulan tiskille. Melkein vähän vinkaisin, kun huomasin sen vieressä tusinan muitakin, jokaisen vieressä hätäisesti käsin kirjoitettu entisen omistajansa nimi. Menin palo-oven läpi viimeistä kertaa ulos ja tajusin, että olisin voinut sekunti ennen kahvaan koskemista kertoa tismalleen miltä se tuntuu. Yllättävän kevyt, metallipinnoiltaan kulunut kahva ovessa, joka ei ikinä oikein totellut ovistopparia. Josta kuuluu pieni valittava tuhahdus, kun se aukeaa yli ihmisen kokoiselle aukolle. Mietin, kuinka monta tuhatta kertaa olen itse tuhahtanut ärsyyntyneesti kun ovi on taas jäänyt kiinni, ja olen joutunut avaamaan sen kyynärpäällä, oman kropan painoa käyttäen, kädessä avonainen tietokone ja kahvi. No more.
Olemme asuneet tässä toimistossa vuodesta 2009. Täällä on tehty töitä, syöty aamiaista, rullattu sushia, saunottu, tanssittu, laulettu, ihmetelty seksiväline-esitystä, itketty, naurettu ja tapeltu. Seksiväline-kohtaa lukuunottamatta olemme olleet täällä kuin yhtä perhettä. Nyt joudun jättämään siitä perheestä ison osan taakseni. Olemmehan me olleet eri firmaa jo yli vuoden, mutta olemme sentään jakaneet toimiston. Nähneet toisiamme käytävillä, vaihdettu välillä muutama fiksu ammatillinen ajatus, mutta sitäkin enemmän muistelleet vanhoja vitsejä. Jo aika pitkään vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, kun olemme tienneet tämä päivän tulevan.
Silti se jotenkin yllätti tänään, se valtava haikeus. Se hiipi iholle viimeisten muisteloiden aikana, kun laskimme vanhan perheen kanssa liikevaihdon kasvamista vuodesta 2007 ja muistelimme taas kerran erään viihde-partnerin edesottamuksia. Halattiin pikaisesti ja yritettiin tehdä lähdöstä vähemmän lopullista, ”kyllähän me nyt vielä paljon nähdään”.
Loppuun vielä viimeinen keittiön pöydän ääreen viritelty lautapeli uuteen toimistoon muuttavan porukan kanssa ja silloin jysähti: Ihan oikeasti. En tule tähän toimistoon todennäköisesti enää koskaan. Aivan kreisiä.
Toisaalta.
Aamulla, ennen kaikkea tätä melodraamaa, kirjoitin uuden firman sivulle blogitekstiä strategiakonsultoinnista, ja se kirjoitus syntyi yhtä kevyesti kuin mikä tahansa vanhemmuuden iloja koskeva kirjoitus täällä. Suoraan sydämestä, vahvalla palolla. Taidan tykätä tästä uudestakin suunnasta. Iltapäivällä sain vielä hienon kohteliaisuuden, ja lohdutuksen sanan: ”sen näkee että sun tiimi on sulle kuin omaa perhettä”. Näin muuten on.
Tämä päivä on ehkä täynnä haikeutta, mutta toisaalta valtavaa innostusta ja uskoa tulevaa kohtaan. Kuplivaa ylpeyttä mukana muuttavaa perheestäni, ja siitä mihin olemme jo nyt pystyneet. Miten korkealle me oikein voidaankaan hypätä, kun otetaan kirjaimellinen pesäero vanhaan maailmaamme?
Maanantaina pitää muistaa uusi osoite, ja toivoa että joku päästää sisään. Kun sitä uutta avainta en sentään tänään saanut otettua mukaani.
#Sniff.
