Yhtenä iltana, kesken sisarusmannerten rakoilua, Ykkönen oli veljelleen kurja. Tiuski, ei kuunnellut, ei huomioinut, ei halunnut olla missään tekemisissä. Huomauteltiin käytöksestä Insinöörin kanssa vuorotellen, eikä kuusivuotiaan pahoinvointipilvi siitä tietenkään väistynyt. Lopulta se alkoi huutaa Kakkoselle, jostain ihan turhasta. Varmaankin taas johonkin Lego Friendsiin koskettiin luvatta ja sitä suurempaa rikostahan ei ole. Ensimmäisen huudon kohdalla todettiin Insinöörin kanssa kumpikin korotetulla vakavuudella ”Hei! Nyt loppuu toi!”
Ei mitään reaktiota, joten toisen huudon kohdalla otin olkapäästä kiinni ja ohjasin tiukasti olkkariin. ”Nyt me vähän jutellaan tästä sun käytöksestä”, selitin rauhallisesti ja valmistauduin oikeasti hyvään keskusteluun.
 |
| Etsi kuvasta täydellinen kurp…vanhempi. |
Tunteidensa keskellä tempoileva eskarilainen mureni lohduttomaan itkuun saman tien. Näin heti, että nyt multa meni jotain ohi, jotain suurempaa tapahtui. Jätin jo aloitetun läksytyksen kesken ja otin syliin. Itkumöykky käpertyi siihen ulisemaan ja piti minusta kiinni kuin viimeistä kertaa. Itku oli aivan selvää pelästyksen ja surun välimaastoa, joten käskin ihmettelevän (ja anteeksipyyntöä odottavan) Kakkosen hetkeksi pois ja kyselin sylistä mikä hätänä, mikä teki sut näin surulliseksi? Sekö, että sua toruttiin?
”Eikun se että sä äiti tönäisit mua”.
Holy shit. Tönäisinkö? Aloitin vuolaan anteeksipyyntelyn. Anteeksi, en tarkoittanut ollenkaan, yritin vain saada sun huomion. Tarkoitin vain ohjata sua. Oli se varmaankin sitten tönäisy, anteeksi rakas. Äiti teki tosi tosi väärin. En ollenkaan tarkoittanut. Voitkohan antaa anteeksi?
Toinen nyökytteli siinä ihan lohduttomana nyyhkyttäen ja liimasi itseään tiukemmin kiinni. Ohjasi kädellään minua halaamaan kovempaa, hautasi kasvojaan kainaloon. Varmisti rakkautta aikuiselta, jonka koki rikkoneen sen viimeisen turvallisuuden linnakkeen. Pyyteli sanattomasti, etten enää koskaan tekisi niin vaikka hän huonosti käyttäytyisikin.
Minä nieleskelin kyyneleitä. En varsinaisesti morkkiksessa, koska tällä kertaa en aidosti purkanut omia tunteitani liian voimakkaalla otteella. Sitäkin on tapahtunut, myönnän auliisti (täällä lisää niistä hetkistä). Mutta tällä kertaa voin käsi sydämellä sanoa, ettei tämä ollut hirviön tekemistä. Ohjasin, en tönäissyt. Tunne on kuitenkin aina totta, joten Ykkösen silmissä rikoin sen suurimman lupauksen, jonka vanhemmat lapselleen antavat: Minä en tule koskaan tekemään sinulle väärin.
Tein, olen tehnyt, tulen tekemään.
Istuttiin siinä pimenevässä huoneessa ja tajusin, etten voi luvata mitään. En voi korjata mitään, vaikka en mitään edes huomannut rikkoneeni. Voin vain olla lähellä ja koittaa rakentaa uutta siltaa rikki menneen tilalle. Silittää, pussata, rutistaa ja muistuttaa kaikissa väleissä ja tunnekuohuissa miten äärettömän tärkeä hän on.
Silti saatan seuraavassa hetkessä taas rikkoa jonkun lupauksen, jota en tiennyt tehneeni.
Voi hemmetti sentään. Tämä vanhemmuuden alamäki on kyllä jyrkkä ja kivinen. Todella toivon, etten joudu kovin montaa kertaa siellä enää kompuroimaan. Polvet on jo vähän ruvella.