Olen hämmentynyt. Minusta on jotenkin tullut vahingossa se tyyppi, joka minusta ei ikinä pitänyt tulla. Tämä ajatus on pyörinyt päässä nyt muutaman päivän, sillä ihan hetki sitten huomasin olleeni tasan kaksi vuotta kotona. Kaksi vuotta.
Kun vuonna 2010 jäin töistä pois Ykköstä odottamaan (sitä muuten odotettiinkin sitten vielä seitsemän viikkoa. Perhana, vieläkin turhauttaa) toistin pomoilleni heidän varmasti useaan kertaan kuulemaansa valhetta: ”mä tuun varmaan jo jonkun neljän kuukauden päästä takaisin, katotaan nyt jäänkö edes millekään hoitovapaalle”. Kuukaudet vieri, kotona oli joko kamalaa tai kamalan kivaa, ja yhtäkkiä oli taas kesä. Äitiysloma oli aikaa sitten loppunut, ja olin siirtynyt huomaamattani sille hoitovapaalle. Insinööri ei töninyt selkään, että menehän siitä, minun vuoro, eikä minun aivoissani kaikesta huolimatta pyörineet excelit ja powerpointit.
Toki kotona oli aika sairaan tylsää enimmäkseen, ja alkoi pikkuhiljaa huimata päässä kun ei harrastanut siellä mitään järkevää aivotoimintaa. Silti sisäinen palo toimistorotaksi oli jotenkin aika pienellä liekillä. Sitten muut mamat palasivat yksi kerrallaan sorviensa ääreen. Pomotkin alkoi vähän kyselemään, että mitäs jos tulisit taas jotain tulosta tekemään. Oli pakko miettiä asiaa, ja päättää jokin paluuaika. Koska en edelleenkään halunnut olla mitään kolmea vuotta kotona, päätin, että vuoden vaihde on oiva aika palata töihin. Ykkönen olisi silloin varmaankin kypsä hoitoon 1v2kk iässä ja minä varmaankin…kypsä.
Sitten tuli kaksi viivaa. Palaveri, jonka aikana piti vähän sopia töihinpaluusta, muuttuikin puolikiusalliseksi öö mulla alkaakin sitten taas äitiysloma helmikuussa -tunnustukseksi. Onneksi minulla sattuu olemaan maailman mukavimmat pomot (kiss kiss, saisko jotain bonareita?), jotka kuulemma osasivat melkein jo moista odottaa ja tyytyivät odottaa minua vielä lisää.
Nyt on se toinenkin ulkona, äitiysloma hyvässä vauhdissa ja kohta taas varmaan kevät. Ja alan pikkuhiljaa kuulla taas sitä kuiskutusta, ootko töihinpaluuta miettinyt? No olenhan minä, lähes päivittäin. Mutta tässäpä kohtaamme ongelman.
Minä viihdyn kotona.
Noin, nyt se on tunnustettu. Vaikka kuinka täällä marisen ja märisen ja kirjoitan kokonaista blogia sen pohjalta, ei kotona olekaan oikeasti niin kurjaa. Oikeasti tykkään kyllä siitä, että elämänrytmi on hidastunut. Sisäinen suorittajani on muuttunut varsin armolliseksi nautinto ensin – kaveriksi. Yhdelle päivälle riittää ihan hyvin että saatiin vaikkapa ruokaa tehtyä ja jäljet siivottua. Ennen olisin vaatinut hyvää ja tuloksellista työpäivää, sitten kunnon hikirääkkiurheilu, sitten jokin uusi hieno kokkaus ja ystäviin yhteydenpitoa ja lopulta vielä jotain laatuaikaa miehen kanssa. Koska en mihinkään noihin yltänyt, olin puolet ajasta itseeni tyytymätön. Ja en sitten millään haluaisi palata siihen, että yksi unohtunut sähköposti on jollain mittarilla muka kauhean kamalaa. Kun eihän se ole. Kaikki ne ihmiset menee niiden sähköpostien takana kotiinsa illalla, syö ruokaa, katsoo telkkaria ja kaivaa nenää sohvallaan kun puoliso ei näe. Ei niitäkään kiinnosta se unohtunut raportti siinä Kymppiuutisten ohessa (aamulla varmaan taas kiinnostaa, mutta se on eri juttu).
Mutta sitten, toisaalta. Kun joku kysyy minulta, mitä teen (oikeaksi) työkseni. Voi sitä kysyjää. Starttaan monologin, jonka aikana runoilen kuin Sarasvuo, heilutan käsiä kuin Kamu ja suuni vaahtoaa kuin se olisi juuri nähnyt muffinssin. Ja auta armias, jos joku pohtii jotain verkko/digi/nettimaailman uusia tuulia, tai kun keksin sen päivän kolmannen liikeidean. Aivot aloittaa järkyttävän rumban, jonka aikana muka keksin aivan superhyvänmaailmaaparantavan rahasampon. Olen jopa keksinyt mahdollisia asiakkaita, joille voisi tehdä projekteja. Siis myyntiä, apua.
Jokin on siis heräämässä, mutta en uskalla sen antaa oikein äänensä kuulua. Koska vaikka kohta tulee se kolme vuotta täyteen, en ole ihan vielä valmis tästä luopumaankaan. Tiedostan aivan liian selvästi, että saan sanoa kotiajalle hyvästit, kun ensimmäistä kertaa haen lukulasini kaapista pölyttymästä. Ei siitä sitten enää niin vain palata kotiin. Ja toisaalta osaan laskea, ja ymmärrän miten vähän omia lapsiaan näkee kun työelämä palaa arjen tahdittajaksi. Sitä paitsi missä ihmeen välissä te työssäkäyvät vanhemmat haahuilette? Milloin te muka näette puolisoitanne kahden kesken?
Huomenna menen vähän kahville toimistolle. Aion haistella sitä ilmaa, katsella niitä työpisteitä ja miastella sitä koko päivän seissyttä kahvia. Aion kysellä, mitä ne siellä oikein nykyään tekee ja osaisinko minäkin vielä. Aion miettiä, voisinkohan jo kohta? Jotta mietintä olisi vielä vaikeampaa, otan lapset mukaan. Jos ne käyttäytyy hyvin, näen silmissäni ahdistuneen kiireiset kollegat ja ilmattoman näköiset neukkarit, jos ne käyttäytyy huonosti, saatan huomata miten mielenkiintoinen uusi asiakkuus on tullutkaan.
Tai sitten menen vain entistä enemmän sekaisin ja ratkaisen asian sitten joskus jollain hihasta otetulla metodilla. Kuten tänne tulevien kommenttien perusteella.