Tylsistymisestä.

Meillä on Insinöörin kanssa nyt yksi lapsi.  Ykkönen on nyt 1v 3kk ja on saamassa noin puolitoistavuotislahjaksi pikkuveljen, Kakkosen. Joten ei, ei mulla oikeasti tylsää ole. Tai ollaanpas tarkkoja, luppoaikaa ei ole.

Kerrottakoon nyt heti tähän kärkeen yksi Minua Ärsyttävistä Asioista: tylsyys ei ole sama kuin tekemisen puute. Vastaukseksi valitukseen ”mulla on tylsää” ei siis mielestäni sovi esim. ”pese vessa” tai ”siivoa kellarikomero”. Varmaan jokin linjastotyökin tehtaalla on tylsää vaikka faktisesti tekemistä koko ajan olisi. Tylsyys on siis yhtä kuin sinua viihdyttävien asioiden puute.

Koska onhan täällä tuota tekemistä: lapsen hoito ja viihdyttäminen, kodin samanaikainen pystyssä pitäminen, ruoan hankkiminen ja valmistaminen ja luonnollisesti sen syöminen jne jne. Mutta näistä asioista vain harva ja sopivissa määrissä on mun mielestä kivaa tai virikkeellistä. Uskokaa pois, duplolinnoja voi rakentaa vain jonkin aikaa aidosti innostuneena. Ja nyt ”oikeasta elämästä”, eli työelämästä, n. 1,5v pois olleena, alkaa duplolinnat olla vähän nähtyjä.

Olen siis tylsistynyt siinä mielessä, etten tee riittävästi asioita jotka haastavat, innostavat tai viihdyttävät minua. Sen saa tuta nahoissaan Insinööri, jolta odotan kohtuuttomasti viihdykettä heti kotiin tultua.

Jo tätä blogia harkitessa huomasin selkeän mielialan kohoamisen; voisi olla jotain omaa, jota voisi miettiä ja suunnitella, hioa ja käpistellä. Joka kuitenkin syntyisi suht vaivatta ja toisi näkökulmaa arkeen. ”Kehtaiskohan tästä kirjoittaa” tekee ehkä eilisen kaltaisista tilanteista jo tapahtuessaan hauskempia. Eilenhän siis löysin itseni lastenlääkärin asiakasvessasta, kesken toimituksen, huutamassa ”apua, älä avaa sitä” samalla kuin Ykkönen tempaisi huonosti toimivan oven auki käytävälle. Sanonpa vaan että housut polvissa olisi voinut olla kivempi juosta lapsen perässä jos samalla olisi suunnitellut mikä tapahtuneesta kertovan kirjoituksen otsikoksi tulee.