Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tummat pilvet horisontissani – ahdistus yrittää nostaa päätään

Kirjoitin juuri etten ole kokenut mitään mielialan heilahduksia. Taisin kirjoittaa sen hyvän heilahduksen hetkellä, koska onhan näitä. Välillä väsyneenä pienet tummat pilvet nousevat muistoista ja ottavat hetkeksi vallan.

liplap

Niinä hetkinä alan erakoitua, vetäytyä kuoreeni. Kaipaan seuraa mutta en osaa enää olla siinä. Tuntuu vaikealta päästä rennon leppoisaan jutusteluun vaikka vieressä olisi kuka, edes oma lapsi. Haluaisin vain piiloutua kännykkääni tai kävellä metsässä. Toista teen liikaa ja toista en voi tehdä.

Alan hetkittäin ahdistua tulevasta, pelkään etten pärjää vauvaelämässä. Vaikka pohjalla lepää sellainen rauhallinen varmuus, tunne siitä että hyvin se tulee menemään, ajoittain minut valtaa fyysinen muistiaalto. Palaan menneisiin vuosiin, jolloin pilvet olivat tietämättäni paljon tukevammin horisonttini yllä roikkumassa. Näen itseni yöllä makaamassa kehdon vierellä, kuuntelemassa. Odottamassa että kohta se varmaan taas herää.

Tunnen kuinka niissä öissä luottamus puuttuu. Usko ja rauha sellaiseen ajatukseen että minä voin hyvin nukkua, sekin saattaa tänä yönä nukkua. Ehkä Kakkosen kanssa heräilyn jäljiltä en enää koskaan nuku täysin luottaen. Meni monta vuotta että opin luottamaan näiden kahden ison nukkuvan läpi yön. Sekin luottamus on aina ollut hauras – yksi valitettu vatsakipu illalla ja mun on vaikea nukahtaa kun odotan oksennuksen ääntä.

Jonkun pitää olla valmiudessa.

Ja nyt taloon on tulossa taas otus josta voi lähes varmasti sanoa että se ei nuku. Univelka kuuluu pakettiin ja se saa minut sekaisin. Ehkä se ei myöskään lopeta itkemistä, ehkä en taaskaan tiedä mitä pitää tehdä kun se kitisee. Ehkä taas käytän suurimman osan ajastani sen pohtimiseen mitä seuraavaksi tulee, vaikka ulospäin kuinka näyttäisin tyyneltä.

Ehkä menetän itseni enkä tiedä yhtään kuka olen.

Eniten pelkään yksinäisyyttä tämän kaiken kanssa. Pähkinhän näitä nytkin yksin ilman että kukaan edes huomaa. Inhoan sitä sellaista kuplaa johon vajoan joskus jopa oman perheeni keskellä. Kellun meressä yksin enkä osaa mennä rannalle tukevan maan luokse vaikka näen muut siellä. Olemme puheyhteydessä ja ilakoin huolettomina rannalla leikkijöiden mukana, mutta välissä on vesi, jonka takaa huutelen. Miten tälläistä selittää toisille kun ei sitä itsekään ymmärrä?

Nämä on aika pitkiä ja tylsiä ajatuksia käydä itsekseen. Mutta jonkun pitää olla valmiudessa.

Tunnistan toki mistä on kyse. Tiedän että tämä on mieleni joka huijaa, hormonit jotka vääristävät, elämäntilanne jonka kuuluukin vähän jännittää. Ihan yhtä vaikea siitä on siinä hetkessä silti ponnistella pois ja nähdä taas kirkkaasti.

Nyt ei sitten kenenkään tarvitse huolestua, ei edes minun. Tämä on ihan eri asia kuin silloin joskus, pieniä kaikuja ajasta jolloin pilvet asettautuvat tukevasti maani ylle. Tunnen vahvasti että tämä on vain heijaste.

Oikeasti mieleni on täynnä toivoa, iloa, innokasta odotusta. Jokin omituinen valo lepattaa tuolla kauempana, muistuttaa että nämä ovat vain hetkiä jotka kuuluvat asiaan. Mieli työskentelee ennen synnytystä, valmistautuu tulevaan. Tiedän jo seuraavankin vaiheen, sen vauvan syntymästä 72 tunnin jälkeen tulevan ahdistuksen aallon.

Jostain syystä tiedän että tällä kertaa huuhtoudun sen toisella puolella tukevalle rantahiekalle enkä jää tänne mereen. Jos toisin menisikin, osaisin huutaa apua. Mulla on sormi aina valmiina soittamaan neuvolan terveydenhoitajalle, joka on käskenyt soittaa ennen kuin tilanne eskaloituu. Nyt tiedän että on joku ammattilainen valmiina koppaamaan.

Lisäksi tiedän että tämä kuuluu asiaan, se on osa valmistautumista. Olisi outoa jos en näitä tunteita nyt käsittelisi muutama viikko ennen synnytystä, ovathan ne kuitenkin iso osa mennyttä kokemusmaailmaani. Taipumus masennukseen ja ahdistukseen kulkee varmasti mukana loppuelämäni.

Mulla olisipa se kuulkaa ihanaa ettei aina välillä pitäisi muistella ja harjoitella näitä tunteita, että voisi vain pysyä siellä rannalla ilman turhia eskimokäännöksiä.

 

Lue myös:

Raskausviikot 34-35: Äitiyslomaa ja uteliaiden katseita

Raskausviikko 34

Jään sairaslomalle äitiysloman alkuun asti. Se tuskastuttaa, mutta myös helpottaa. Nyt sitten levätään! Vauva melskaa edelleen ihan(ia) hullun isoja liikkeitä ja supistukset seuraavat perässä jollen anna meille kummallekin lepohetkiä vaaka-asennossa tasaisin väliajoin. Olo on kuitenkin pääsääntöisesti tosi hyvä: nukun edelleen hyvin (ja yllättävän paljon selälläni, kiitos vauva!), liitoskivut ovat melkein kokonaan pois ja mitään valtavaa ärtymystäkään en osaa raskauden piikkiin laittaa.

Lähinnä kauhistuttaa ajan kuluminen – tämä on kohta ohi.

Näytän enemmän ja enemmän raskaalta, mikä kuuluu tietysti asiaan ja on omasta mielestäni vain kivaa. Mutta, nyt alkaa taas riepoa ympäristön lakkaamaton kiinnostus olemukseeni. Saan tuntemattomilta pyytämättä arvioita siitä onko tulossa tyttö vai poika mahani muodon mukaan. Vanha kansantyhmyys joka vituttaa yhtä paljon joka kierroksella.

Koska vauva on poikittain, mahani on tosi leveä. Se ei aina saa oloa kovin siroksi enkä välttämättä halua 50v leiriohjaajan tuijottavan tarkkaan keskivartaloani ja päätyvän siihen että tyttö on se on sillä “vaimollani ei näkynyt yhtään takaapäin edes että oli raskaana!”.

No minulla näkyy. Näkyy myös varmaan naamasta ja ainakin käsistä ja jaloista, joihin kaikki raskauskilot tuntuvat tulleen. Niitä on tullut noin 13-15 mutta minä olen onneksi näemmä lopettanut koko asian ajattelemisen. Kiloja tulee ja menee, tuo paksu suonikohjukin toivottavasti laskee sitten synnytyksen jälkeen.

Yritän olla välittämättä muiden jatkuvasta arvioinnista koostani suhteessa laskettuun aikaan ja nautin siitä että sormukset mahtuu, jalat eivät ole kasvaneet, maksaläiskiä ja raskausarpia ei näy ja tukka on vielä normaalia paksumpi.

Raskausviikko 35

Virallinen äitiysloma alkaa. Se helpottaa hirveästi henkisesti, nyt mulla todella on lupa olla ajattelematta töitä ja vain levätä. Saan olla vaikka kuinka itsekäs ja raskaana. Viikonlopun megabileiden jäljiltä olen vielä vähän sellaisessa toiminnan moodissa että jotain pitäisi varmaan tehdä nyt kun on aikaa.

Yritän silti parhaani mukaan pitää kiinni omista äitiyslomarutiineista: yksi asia päivässä. Ensimmäisen äitiyslomapäivän kunniaksi se yksi asia on lounas rakkaan ystävän kanssa sekä uuden uima-altaan osto sen naapurilta lainatun ja tuhotuksi osoittautuneen tilalle. Ai niin ja voisin ottaa vihdoin kuvat siitä meidän eteisestä. Alkaisinko nyt pestä niitä vauvan vaatteita ja katsella mitä kaikkea vielä puuttuu? Ja nämä kaikki blogiututhan pitiki kirjoittaa ja voisin ehkä käydä vaatekaappeja läpi, ja.

EI. Nyt avaan Netflixin ja syvennyn väkisin Yummy Mummies’iin. Se on kuulemma sellainen jota äitiyslomalla katsotaan.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

Levossa ja levollinen

Olo on hämmentävän onnellinen.

Eilen päättynyt raskausviikko päätti samalla tämän hetken työrupeaman. Keskiviikkona kävin tarkistamassa tilanteen varmuuden vuoksi lääkärillä (kaikki hyvin meillä kummallakin) joka totesi että ”kyllä voisit jo luovuttaa” ja käski saikulle äitiysloman alkuun asti. Pari viikkoa vajaaksi jäi tämä rupeama.

Siinä oli sellainen minuutin hetki autossa, jolloin kyyneleet meinasi tulla. Toisaalta sellaisesta luovuttamisen olosta ja snadista huijaritunteesta, kun mitään hätää eikä vikaa oikeasti ole. Että olisihan tässä nyt ihan hyvin voinut vielä nyt nämä kahdeksan viimeistä päivää hoitaa, ihme luovuttaja.

Toisaalta enemmän puhtaasta helpotuksen tunteesta. Siinäkin autossa istuessa vatsassa tuntui kova kivi, joka ei ollut pelkkää tunnetta vaan myös rasitusta. Ei kovin kipeää, mutta ei helpon keveääkään. Nyt on lupa ottaa iisisti, ja miksi ei ottaisi?

Koska olen tyyppinä erittäin nopeasti asiat prosessoiva, oli jo torstaina aivan eri ääni kellossa. En enää kyseenalaistanut levon tarvetta, sairaslomaa tai raskauden raskautta yhtään. Aloitin uuden raskausviikon hyvillä mielin, onnellisena ja tilanteen hyväksyneenä.

Tassuttelin läpi päivän hissukseen oman perheen kanssa. Hoidin muutaman pienen asian hitaasti ja kiirehtimättä, pysähtelin jos piti. Luukutin autossa kattoluukku auki Nicki Minajia kahdestaan Ykkösen kanssa. Söin jädet. Makasin tunnin auringossa Insinöörin kanssa kahdestaan. Valitsin toisen tunnin verran väriä pihasaunan vuodesohvan petivaatteiksi ja istutin optimistisena taas uuden hortensian.

Grillasin hampparit ja pelasin koko perheen kanssa ristiseiskaa. Hymyilin, nauroin ja silittelin vatsaa. Pötköttelin välillä kyljelläni ja annoin vauvalle, itselleni ja kropalle kaiken sen ajan mitä tarvittiin. Mielessä kävi tästä kirjoittaminen ja ajatus siitä että pitäisi ehkä ottaa joku kuva joka kuvastaa kuinka seesteistä kaikki juuri tänään oli.

En ottanut kun en jaksanut ja se siitä päivästä niin seesteisen tekikin. Muistan kyllä tämän kaiken ilman kuvaakin, osaan kirjoittaa talteen ilman kuvitusta. Otin koko päivänä yhden kuvan, suttuisen napsaisun itsesäni Hesburgerin jonossa (kahden hampparin päivä, best!). Sen nappasin, koska yhtäkkiä näkemäni pallomaha näytti mielestäni niin kivalta.

Nyt vaeltelen tyhjässä kodissa ja kuuntelen. Talon natinaa ja omaa hengitystäni, hiljaisuutta, radiota, äänikirjaa. Omia fiiliksiä ja vauvan käänteitä. Mietin, laittaisinko toisen koneellisen tulemaan vai katsonko vähän telkkaria. Taidan valita jälkimmäisen, hirveän monta suositeltua sarjaa on aloittamatta.

Laitoin sähköpostiin lomailmoituksen ja siirrän vielä viimeisetkin työtehtävät eteenpäin, siivoten digitaalista työpöytää. Taas meinaa se pieni kyynel tulla. Tämä hetki on haikea, riemuikas ja jännittynyt samaan aikaan.

Olen nyt lomalla. Äitiys-, sairas- ja kesälomalla yhtäaikaisesti. Kolminkertainen lomastatus riittää minullekin luvaksi vain olla ja hengittää ja tunti tunnilta tarve suorittaa vähenee. Yhtäkkiä on todellakin riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle saada yksi sähköposti ulos tai se yksi kone pyöritettyä.

Ja jos niitäkään ei saa tehdyksi niin samapa tuo. Minä kasvatan uutta ihmistä.

Näytitte minulle palasen elämästänne – kiitos

6 No tags Permalink

Bloggaaminen on joskus yksinäistä hommaa. Minä kirjoitan, te ehkä peukutatte, joskus jopa kommentoitte. Yhä harvemmin nykyään. Eikä se haittaa, en tätä kommenttien takia teekään vaan eniten oman pään tuulettumisen takia!

Instagram on minulle jo blogia rakkaampi media vuorovaikutuksen osalta. Siellä on kiva vaihtaa ajatuksia ja nauraa samoille jutuille. Yksityisviesteissä kommentit jäävät näkyviin joten muistan paremmin yksittäisten nimimerkkien takaa monet eri keskustelut.

Silti välillä sitä kieltämättä ajautuu ajattelemaan yksioikoisesti.

Että on minä, joka tuotan sisältöä. Sitten olet sinä, joka sitä kulutat. Näen sinut ihan kaltaisenani, hymähtämässä ehkä samoille jutuille tai aika usein ohittamassa vain nopeasti minun juttuni (en pahastu sinulle/minulle, somessa on aika paljon kaikkea). Oikeasti en tiedä sinusta yleensä juuri mitään.

On kuin välillämme olisi ohut piuha, jota minun silmäni ei erota mutta jonka toisessa päässä sinä olet jugurttipurkki kädessä. Kuulet ja näet ja tulkitset, mutta minä en sitä yleensä tiedä. Pääosin en oikeastaan ajattele edes sitä piuhaa enkä sinua purkkeinesi. On helpompaa kirjoittaa syviä tuntoja jos ei kuvittele sitä yleisöä konkreettisena massana kuuntelemassa.

Teitä on siellä oikeasti tuhansia, mutta minähän ajattelen aina vain yhtä. Itseäni nyt toki noin niin kuin yleisesti, mutta myös lukijana. Herkästi ajattelen että minä kirjoitan juttuja jollekulle toiselle joka on aivan niin kuin minä. Tuntuu aina yhtä hassulta ajatella että mun jutut voisi mitenkään kiinnostaa sellaista joka elää ihan toisenlaista elämää – vaikka toki tiedän faktana teitäkin olevan.

Kymmeniin tuhansiin mahtuu aika paljon erilaisia elämiä.

Saan silloin tällöin vilkaisun sinun puolellesi kun kommentoit. Aavistan rivien välistä tilannettasi tai ehkä jopa kerrot sen. Mutta harvoin saa näin kokonaisvaltaista tirkistelyä elämän eri osa-alueisiin kuin ihan hetken mielijohteesta tapahtuneesta kohtaamisesta Instan puolella.

Kysyin teiltä Storyn puolella “mitä sulle kuuluu?” enkä ajatellut kenenkään vastaavan, ainakaan mitään kovin kummoista. Ihanaa miten väärässä olin.

Minulle annettiin jugurttipurkki käteen ja pääsin kurkistamaan kymmenien nauhojen toiseen päähän. Jaoitte mahtavia pieniä hetkiä arjesta, valtavia menetyksiä ja suurimpia salaisuuksia.

Kuinkahan monen plussausuutisen kuulin, jota ei oltu vielä kellekään muulle kerrottu?

Opin vakavasti sairastuneesta äidistä, sain palan tentteihin lukemisen tuskaa ja 15-vuotiaan pohdintoja tulevasta äitiydestään. Itkin mukanasi kun kerroit surevasi muutama kuukausi sitten menehtynyttä lastasi. Olitte enkelisi kanssa mielessäni koko loppupäivän.

Kolmen rivin kuulumisiasi lukiessani mietin, minkälaista olisi odottaa uutta munuaista, selviytyä erosta tai saada elämänsä ensimmäinen (kesä)työpaikka.

Masennuksen ja lapselle hermostumiset tunnenkin jo valitettavan hyvin itsekin.

Yhdessä päivässä keskenmenoja, vakavasti sairaita lapsia, rintasyöpäepäilyjä mutta myös opiskeluja, uusia virkoja, vapaapäivä, huoltajuuskiistojen voittoa ja suurta toivoa kaiken keskellä, iloa pienistä asioista ja valoisaa tulevaisuutta.

Niin kuin teistä yksi totesi jakamiani vastauksia lukiessaan:

“Wow kyllä ihmisillä on elämää. Eihän tälläisia asioita kuule kuin yleensä ihan lähimmiltä ystävilltä ja lähipiiriltään. Kiva itsekin lukea minkälaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on, tässä sun “yhteisössä”. ”

Ihan ilman lainausmerkkejä se yhteisö tässä kyllä on, sen vain aina välillä unohtaa kun jugurttipurkit on piilossa. Mutta on ihana aina nähdä ja muistaa että te olette siellä, mukana elämässä vaikka meillä kaikilla on ihan eri tilanne.

Kiitos siis tuhannesti teille kaikille että jaoitte. Tunnen äärimmäisen suurta kiitollisuutta ja nöyryyttä sitä kohtaan että haluatte jakaa tuntemattoman tyypin kanssa näin isoja asioita, että avasitte omaa elämäänne vuorostanne.

Ihanaa kun olette siellä.

6 No tags Permalink

Yhden perheen vinkit Kalifornian lomalle

Minulta kysytään usein vinkkejä Kaliforniaan. Mutta kun ei mulla oikein ole! Me asutaan aina suvun luona Aliso Viejo nimisessä kaupungissa, lähiössä. Kuljemme autolla perheen tutuille paikoille, melko kaukana turismista. Tuskin kukaan samaa settiä tulee tekemään.

Mutta ehkä sinäkin saavut joskus eteläiseen Kaliforniaan, tai jopa Lagunaan, ja ehkä osaan kertoa niistä kuitenkin jotain?

Osaan kertoa että In-n-out:ssa on parhaat burgerit, Trader Joe’s on loistava ruokakauppa ja outlet-hinnoilla toimiva Nordström Rack takuuvarma shoppailukohde, samoin kuin ”Premium Fashion Outlet” kylät, joita löytyy vähän joka paikasta.

Rannoista Laguna on kiva ja tunnelmallinen ”kaupunkibiitsi” jossa on paljon (kalliita) palveluita, Newport beach ikoninen ja siinä on hyvä, pitkään loiva ranta mutta se on myös usein tosi täynnä ja siellä tuulee joskus kovasti. San Onofre sekä Dana Point on surffareille hyviä ja Doheny paras yhdistelmä kaikkea – kauniit maisemat, hyvät palvelut ja kelpo surffi.

Ilman autoa on tosi hankala matkustaa täällä, mutta jos autoilu maistuu sillä saa paljon lisää nähtävää! Ykköstie on todella kaunis ja menee legendaaristen Santa Monican ja Malibun kautta joten Losiin lentävän kannattaa ehdottomasti ajella ykköstä ylös San Franciscoon ja olla siellä muutama päivä. (Tässä vinkkejä SanFraniin – huomaa että vain juntit sanoo nykyään ”Frisco”!)

Etelään San Diegoon ja Lagunaan päin ajettaessa Ykköstien varrella on toisaalta paljon todella kauniita paikkoja ja rantoja, pysähdy ainakin Carmel-By-the-Seassa ja Santa Cruzissa. Näillä suunnilla on myös jättimäisten punapuiden kaunis luonnonpuisto Sequoia Park. Toisaalta sieltä pohjoisesta, sisämaasta löytyy Yosemite. Kaikki käynnin arvoisia.

Harkitse myös matkaa itään! Sieltä löytyy uskomaton Grand Canyon, Palm Springs, Zion ja Vegas. Meidän reissun koko tarina vinkkeineen tästä.

Huvipuistoista Disneyland on kuulemma kiva, ja Six Flags kuulemma todella kova, nämä molemmat enemmän isojen lasten kanssa tehtäviä juttuja, joten en osaan niistä enempää sanoa. Sen voin sanoa että Kalifornian Legoland ei missään nimessä ole hintansa arvoinen. Se oli laiskasti suunniteltu, ja siellä oli liian vähän kivaa tekemistä yhtään isommille lapsille.

Eläintarhoista San Diego ja Los Angeles Zoo on todella kivoja ja niihin kannattaa varata päivä tai jopa kaksi (erityisesti San Diego). Losin suunnalla Hollywood on ainakin kerran nähtävä, samoin kuin Venice Beach. Oma suosikkini on Universal Studios, joka palvelee sekä telkkarifania että huvipuistonnälkäistä. Vien omat lapset sinne vasta jossain 10v tienoilla.

Ketjuruokapaikoista kivoja ovat burgereiden ohella Chili’s ja Chipotle, kummatkin meksikolaista.

Palvelut ovat Suomea halvempia, joten kynnet voi laittaa loman kunniaksi (minä ja Ykkönen koko hoito + geelit mulle sormiin 75$) – mutta muista laskea mukaan aina verot ja tipit. Veroja ei yleensä ilmoiteta hinnoissa vaan ne tulevat päälle vasta kassalla, ja tippi on noin 20% loppusummasta vielä päälle.

Käteistä tarvitaan vähemmän kuin joskus ennen mutta kannattaa sitä mukana pitää. Usein tipit maksetaan käteisellä.

Reissubudjetin on oltava melko tuhti. Päivittäiseen syömiseen saa perusperhe äkkiä 150$ kulumaan, majoitukset ovat tyypillisesti vähintään saman verran per yö (Grand Canyon et al 300!) ja auto usein myös alkaen satasen per päivä.

Ostoksissa keskityn itse yleensä urheiluun. Outleteistä kengät ja Lulu Lemonista tai Athletasta vaatteet. Victoria’s Secretin kamat ovat hintansa arvoisia. Elektroniikka on täällä halvempaa mutta muista ettei vehkeet välttämättä toimi Suomen verkossa (tarvitset jykevän muuntajan) ja esim konsolipelit ovat maarajoitettuja.

Siinä se! Muista hymyillä, tervehtiä ja kysyä aina ”how are you” kaikilta, käyttää aurinkorasvaa (vähintään 50), myös pilvisellä säällä ja ottaa paljon kuvia. Ihan heti ei ole ehkä seuraavaan reissuun varaa mutta on se sen arvoista!

Lue myös: 

Kihomatojen parhaat puolet!

Meillä on takana yli seitsemän vuotta päiväkotiuraa. Kuukauden päästä se loppuu hetkeksi ja kummatkin isot lapset ovat koululaisia. Nyt oli siis mitä mainioin aika saada ensimmäistä kertaa koskaan kylään kihomadot eli kavereiden kesken tuttavallisemmin kihikset!

Kihikset saavat luonnollisesti suuret inhon puistatukset monessa aikaan eikä se nyt mikään kivoin löytö ole. Kihiksillä onkin varsin kurja maine: ovat ällöttäviä, hankalia, vaikeasti poistettavia vieraita ja hyi kauhee nyt vaan kun niitä ei halua ajatella, älä edes puhu niistä. 

Raukat, kurjassa maineessa vaikka yrittävät vain loisia ja lisääntyä. Minäpä kerron teille kihomatojen hyvät puolet!

Tulee siistiä. Myös kahden viikon päästä!

Kavereiden karkoitukseen kuuluu yksi lääkeannos ja sitä seuraavana päivänä ”tavallinen viikkosiivous” sekä kaikkien pehmeiden asioiden pesu: vuodevaatteet, yöppärit, yökaverit (siis lelut, ei sillä tavalla kaverit), käytössä olevat pyyhkeet jne. Aikaa toki kuluu hommaan mutta ai että kun saa kerrankin oikein hyvän syyn sille että koko talo todella on siivottava valokatkaisimia myöten! Tulee kuulkaa oikein sohvatyynyt pestyä ja lattiat mopattua, kyllä kelpaa (kahta viimeistähän ei oikeastaan kukaan käskenyt tekemään, mutta älkää kertoko sitä Insinöörille.)

Parasta on se että kaikki toistetaan seuraavan lääkesatsin kanssa kahden viikon päästä – seuraavana päivänä kun kavereita löytyi vielä hengissä ja homma pitikin pyöräyttää vielä uudestaan! Näin siistiä meillä ei ole koskaan ollut!

Hanskat kädessä nukutut yöt

Kaikki erikoisnukkumisjärjestelyt ovat lastemme mieleen. Joko pitää nukkua jossain oudossa paikassa tai erikoisissa vuodevaatteissa. Tällä hetkellä Kakkonen nukkuu Ykkösen huoneen (munaisella) lattialla korkealla tyynyllä ja Ykkönen ryömii aina yöksi pussilakanansa sisään. En minäkään tiedä miksi, mutta hän pitää siitä.

Parasta ikinä on ollut se että jo kahtena yönä on saanut nukkua puuvillahanskat kädessä! Tämä yöllinen munienraapimisesto on lapsille hauskaa ja voisi muuten toimia myös aikuisille. Miehille.

Käsipesurutiineihin tulee ihan uutta pontta ja kynnet on tip top

On hieman eri asia pyytää lasta kolmatta kertaa käsipesulle ihan muuten vain osana normaalia käyttäytymistä kuin tokaista ohimennen ”no jos sä haluat syödä niitä matojen munia niin sitten tietysti voi jättää pesemättä”.

Samalla narratiivilla kynnet pysyy poikkeuksellisen siistinä ja lyhyenä.

Koko perheen yhteiset touhuillat

Kivasti saatte olla muutaman illan keskenänne kun siivoilette, ei ole kauheasti vieraita tulossa kylään! Jos joku vähän raskaampi olisikin tunkenut paikalle, ”meillä on kihomatoja” karkottaa kyllä viikoiksi nekin pois! Yhdessä touhuillessa ympäri taloa bondataan kivasti ja kaikille kasvaa hyvä iltapalanälkä vuodevaatteiden palasia ulkona heilutellessa.

Tosin nuudeleita ei kukaan halua syödä. Enää koskaan.

Mahdollisuus ihan uuteen synnytystarinaan

Olettaen että tästä ensimmäisestä aallosta edes eroon päästään (toimiiko lääke, kutiaako, ei kai toi just raapinut, mitä toi valkoinen tuolla on?), saamme jännätä vielä 5-7 viikkoa ehtiikö seuraava sukupolvi luoksemme. Sehän tarkoittaisi lyhyellä matikalla että meillä olisi toinen lääkehoito siellä raskausviikolla 40 päällä, joten arvat kannattaa heittää peliin – saako vatsatautisynnytys sittenkin voittajansa kihomatosynnytyksestä??

Lapset oppivat nielemään tabletteja kokonaisena

Hoitoon kuuluvat lääkkeet pitää niellä kokonaisena, jotta ne matkaavat tappokohteensa luo ehjänä. Tätä ennen lapset eivät ole koskaan osanneet nielaista mitään lääkettä kokonaisena, nyt oli opittava ja niin ne teki! Homma pelitti koska tehtiin siitä jännä yhteinen kisa ja koska kaikille kokonaisena nielaisseille oli luvassa kova palkinto, eli numeroimattoman listamme ykkössija:

Punainen kakka

Lääkehoito lupasi ”värjätä ulosteen punaiseksi”. Melkein kuin sanoisi että pissasi alkaa laulaa, tätä on kuulkaa odotettu! Punainen kakka!

 

Näin päättyy kihomatoraportti numero yksi. Toivomme että se on viimeinen missään kohtaa internetiä koskaan ja erityisesti meidän perheessä.

PS. Mitä tykkäsit kuvituskuvasta? Haluatteko että jaan pastakakun ohjeen, olisiko seuraava somehitti? Hyvää ruokahalua!

25 arkista kuvaa, joiden takana on isompia hetkiä

Kävimme läpi vanhoja valokuvia eräänä iltana kun pohdimme, miltä Kolmonen tulee näyttämään. Insinööri näytti kuvasarjan, jota hän otti Kakkosesta syntymän aikoihin. Joka päivä yksi kuva pienestä ruttunaamasta. Kuvien vierellä vilahti monta muutakin räpsäisyä vuodelta 2012 Insinöörin puhelimelta. Ruoanlaittoa, pottaharjoittelua ja mökin remppaa.

Oli mahtava nähdä niitä vähän arkisempia muistoja! Nämä kuvat oli  ihan erilaisia kuin mitä sitä yleensä tietoisesti ottaa blogiin tai muuten vain. Monesta heräsi paljon isompia muistoja kuin mitä kuva ensisilmäyksellä antaisi ymmärtää. Yritin poimia muutaman tänne talteen, jotta näitä vähän arkisempiakin muistoja saisi itselle muistiin.

Alla 25 kuvaa vuosilta 2010 – 2018 sellaisena kuin ne koneelta löytyivät. Suurin osa ihan pienistä jutuista, joista on iso muistijälki. Sellaisia kuvia jotka nähdessäni muistan mitä ajattelin siinä hetkessä.

Talon piirustukset numero jotain. Sinänsä muutenkin kiva juttu että homma alkoi valmistua (paperilla) mutta lisäksi tästä kuvasta mulle tulee mieleen aikamme tässä vuokrakämpässä. Insinööri duunivaatteet päällä, luultavasti kiireellä kotiin suhanneena, arkkitehtimme Eve toisen puolen pöytää, lapset sekoilemassa olohuoneessa tai juoksemassa ympyrää jonka makkari, olohuone ja keittiö muodosti.

Muumimaailmassa 2014. Sitä aikaa kun tämän kaksikon suhde alkoi muodostua tosi tiiviiksi ja ne meni seikkailuihin yhdessä. Tässä hetkessä muistan että mulla oli kuuma ja vähän tuskaista mutta oli silti mahtavaa todistaa kun kahta pientä oikeasti vähän jännitti mitä sieltä ovessa olevasta raosta oikein näkyy. Uskaltaakohan kurkistaa? 

Kesä 2010, Ykkönen mahassa aika lailla samoilla raskausviikoilla kuin nyt, pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ihana, kuuma kesä ja tämä oli kiva leppoisa purjehduspäivä. Purjehduskammoisenakin viihduin veneellä kun keli oli sellainen sopiva bikinityyni. 

2013 katutason asuntomme sisäpihalla, jossa elettiin aika pitkälti lämpimät vuodenajat. Yksi puristaa lelukoiraa kuin viimeistä päivää ja toinen yrittää saada saippuakuplia. Arvatenkin alle viidessä minuutissa on taas ollut uudet asvaltti-ihottumat meistä jollakin.

Isäni mökillä. Keskittyvä pieni neiti ja iso vastuu kun käteen on annettu noin suuri vapa. Tukka riittää juuri kunnon ponnarille ja siitä on tulossa kovaa vauhtia iso tyttö.

Se sama katutason kämppä tarjosi aika kovaa viihdettä välillä! Tässä piikataan auki katua ihan meidän makkarin vierestä ja me olemme luonnollisesti kisakatsomossa. Asunto oli niin hyvin äänieristetty ettei sisälle kuulunut oikeastaan mitään ääntä. Muistan että tässä hetkessä oli hauskaa huomata tälläinen ei-minkään-tekemisen taika pienten lasten kanssa. Että joku aika pienikin juttu voi olla tosi siistiä. 

Ja tässä samoissa ei-mitään-tekemistä tunnelmissa, joita alkoi lasten kasvaessa tulla enemmän ja enemmän. Elämä tasaantui sellaisesta jatkuvasta valmiustilasta ja hoidosta (jota on kohta taas tulossa, o-ou) enemmän yhteiseen chillailuun ja se oli ihanaa. Tässä hetkessä olin ihan superonnellinen muistaakseni aika kuormittavan elämänvaiheen keskellä. 

Löydettiin Käpliksen vierestä ranta, jossa vesi oli monta astetta meidän rantaa lämpöisempää. Tuli välitön Suomi-filmi-viba kun käveltiin tänne lapset kottikärryissä ja pööpöiltiin vedessä ilman mitään pyyhettä kummempaa varustetta. Ihana vesileikkihetki vailla huolen häivää. 

2014 ja Kakkosen murtunut reisi. Tästä on nyt muutamakin kuva, niin paljon sisältyi suuria tunteita näihin kolmeen viikkoon. Tässä kuvassa Ykkönen on keksinyt tavan, jolla saa autettua pikkuveljen mukaan leikkeihin vaikka liikkuminen ei vielä silloin häneltä onnistunut. Kolmen viikon lopussahan tyyppi jo käveli ja tanssi tuon kipsinsä kanssa hassussa V-asennossaan. Tämä hetki oli mulle tärkeä: kaikki ilo, leikki ja kumppanuus on edelleen tallella vaikka toinen on vähän osittain pois pelistä.

Taustalla vaikutti vielä se että Ykkönen oli pelännyt etukäteen tosi paljon Kakkosen näkemistä kipsin kanssa ja sanoi meille itkuisena ettei enää koskaan halua nähdä veljeään. Ja melkein heti seuraavana päivänä meininki oli taas ihan normaalia. 

Ykkösen kerhokaverit ja tärkeä nimikirjoitushetki kipsiin. Oli ihana nähdä miten hyvin kaikki otti jalkapuolen vastaan ja miten kivaa se kaikki oli myös Kakkoselle. 

Ja kipsi pois, halleluja! Ihan sama poika vielä siellä vaikka vähän painoa oli tippunut ja liikkuminen oli hetken aikaa varovaista. Mutta toki iso, iso helpotus nähdä oma pieni taas ilman kipsiä. Kasuaalisti leikkimässä odotushuoneessa. 

Järkyttävän kaaoksen taustalle piiloutuu jotain isompaa: Ykkösen ja Kakkosen ensimmäinen yhteinen, pitkäkestoinen leikki. Veivät tuonne saunaan vaikka mitä kamaa ja viihtyivät siellä keskenään kaksi tuntia putkeen tappelematta. Muistan katsoneeni epäuskoisena kelloa kerta toisensa jälkeen: vieläkään kukaan ei itke, huuda, vuoda verta. Tätäkö se voi myös olla? Ykkönen on juuri oppinut pyöräilemään tämän kuvan ottohetkellä! Istun Mukkilan vieressä urheilukentällä ja säteilen ylpeydestä ja onnesta. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti muistan tämän päivän aina – ja olen muistanut! Kakkosen vastaava voittopäivä sen sijaan on vähän sumuisempi..toisen lapsen kohtal0?

Ekaa kertaa kiipeilemässä. Pieni prinsessamekkoni oli aivan hullun rohkea ja fiiliksissä tästä. Tässä seinällä ollessa olin pakahtua ylpeydestä ja hyvistä fiiliksistä – miten kivaa tehdä tällaistakin omien lasten kanssa!

Taas Suomi-filmi-vibat. Mentiin Mukkilassa vielä illalla järvelle käymään Ameriikan serkun kanssa ja lapset menivät kahlailemaan lämpimään luonnon veteen. Oli super kesäinen olo ja ihana leppoisa ilta. 

Iltavillit sitä aiemmin puhuttua ympyrää pitkin. Se hetki kun aikuisena mukamas pitäisi komentaa nyt oikeesti mennään hei nukkumaan mutta itsekin haluaa vielä hetken katsella tuota supersankariksi muuntautunutta  vastapestyä. Ihana tyyppi.

Leikkasin vähän porkkanoita ja sitten vähän porkkanaa. Sormeani. Tässä kotiutuneena voitonriemuisena, mutta taustalla vielä hieman piinaava ajatus: mitä jos mulle tapahtuu joskus jotain kun olen yksin lasten kanssa? Muistan sen hetken kun veitsi upposi sormeen ja tajusin heti että nyt muuten sattui enemmän. Lapset olivat kahdestaan olkkarissa ja Insinööri töissä. Viiden sekunnin ajan mietin kuinka pahasti sormi oikeasti meni ja mitä nyt tapahtuu – kenelle soitan ensin? Insinööri vai jotain muuta?

Ihan minipieni haveri joka sai kuitenkin miettimään että pahimpiin tilanteisiin pitää varautua. Asensin tämän jälkeen 112-sovelluksen ja opetin lapset käyttämään sitä. 

2017, se hetki kun emme enää saaneet lukea lapsille iltasatua vaan he alkoivat tehdä sen itse. Ykkönen oli jo pari vuotta lukenut sujuvasti mutta about näillä näppäimillä alkoi silloin viisivuotias Kakkonenkin lukea niin kovaa vauhtia että iltasadut meni omatoimisesti. Siellä ne sitten pötkötteli aika usein samassa sängyssä lukemassa.

Tällä hetkellä muuten Kakkonen nukkuu Ykkösen vieressä patjalla jo ties kuinka monetta viikkoa. Se siitä ”haluamme ehdottomasti nukkua sitten uudessa talossa omissa huoneissa” -keskustelusta. 

Sanni ottaa kuvituskuvia Valeäidin nauhoituksiin. Iso päivä senkin takia että hyvänen aika, mulla on oma podcast johon otetaan jotain kuvituskuvia! Mutta eniten tästä nopeasta sessiosta on jäänyt mieleen se omituinen ilouutinen että minusta voi todella ottaa hyviä kuvia. Joka ikinen Sannin kuvaama ruutu oli mun mielestä tosi hyvä ja sai mut tuntemaan itseni tosi kauniiksi. Mietin tätä kuvaussessiota oikeastaan joka kerta kun joudun nyt valokuvaan.

Että mitenhän sen Sannin taian saisi uusittua, koska näistä kuvistahan tulee paskaa. Ja niinhän niistä tulee.

2017, ensimmäisiä käppäilyt uudella asuinseudulla ja huh miten hienoja paikkoja heti löydettiin! Tässä hetkessä hartiani laskivat helpotuksesta noin puoli metriä. Että tämä seutu johon olemme nyt kaikki rahamme laittaneet ja johon on ikään kuin pakko sitten kotiutua piiiiiitkäksi aikaa, onkin näin upea. Tajusin jo silloin että tulen rakastumaan tähän lähiöön ihan niin kuin kaikki täällä joskus asuneet ovat tehneet.

Iltaluistelut Mukkilan järvelle tehdyllä jäätiellä. Menimme oman perheen kesken ja siinä tunnissa oli jotain tosi vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta. Että täällä me neljä nyt vain keskenämme luistelemme ja pidämme kivaa. 

Kristiinankaupungissa kahdestaan Insinöörin kanssa omalla pienellä kesälomareissulla. Ne muutamat päivät olivat muutenkin ihanan huolettomia, mutta tämä pyöräajelu jossa etsimme rantaa kesäpäivän viettoon oli jotenkin todella vapaa. Ei todellakaan aikatauluja, ei vastuita, ei suunnitelmia. Vain mansikoita ja pari kylmää bisseä pyörän korissa. Todella jees.

Näitä kuviahan olisi siis ollut vielä sen sata, mutta aloitetaan neljännessadasta! Täytyy muistaa tehdä tämä joskus uusiksi, oli hauska käydä kuvia läpi aivan eri silmin kuin yleensä. En etsinyt kauneimpia tai teknisesti onnistuneimpia kuvia vaan niitä tunteita, joita vielä muistaa siitä hetkestä. Ihana trippi!

Olisi kiva nähdä näitä samoja muiltakin, ottakaa haasteena vastaan jos ette muuta keksi! Kohti kesää!

Kun kirjoittamista uudestaan yritin

Blogin kirjoittaminen on kuin seksin harrastaminen: Mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän sitä tekee mieli. Ja kun tauko kasvaa suureksi, kynnys kasvaa: osaanko enää? Olenko haluttava? Jaksanko?

Oi niitä suhteemme alkuvuosia kun halusin kahdesti päivässä! (Blogia.)

Haluaisin osata kirjoittaa muullakin tavoin kuin miten aina kirjoitan. Voisin käyttää vaikkapa sanoja “hiukan” tai “mittava”.

Minulla on mittava ahdistus tulevista vaaleista, joten kirjoitan niistä hiukan!

Ahdistaa aivan törkeästi että nämä vaalit tulee ilmeisesti voittamaan kaikista vähiten ilmastoa puolustavat puolueet. Toivoisin että voisin äänestää vielä noin 25 kertaa vihreitä tai vasemmistoa. Siinä teille puolueellista vaalivaikuttamista jota en ollut ajatellut tehdä. Menkää ja äänestäkää kiitos (mieluiten vihreitä tai vasemmistoa).

Miten lapsi voi saada ulkohousuistaan sekä haarat että lahkeet rikki? Sen täytyy twerkata tarhassa.

Haluan perustaa startupin, jossa voin lähettää sadat puhkikuluneet housut jonkun toisen ommeltavaksi halvalla. Mummot takaisin työelämään!

Olen ajatellut olevani ihan fiksu ihminen (kunnes kirjoitin tämän tekstin) ja niin vain huomasin ajattelevani tuossa yksi ilta että herranjumala, tuolla mun vatsassa on toinen ihminen. Että onpa aivan todella friikkiä.

Tänään huomasin että olen viimeisellä raskauskolmanneksella – että olen ollut siellä jo hyvän tovin.

Satuin myös huomaamaan että olen seuraavalla kymmenluvulla painoni kanssa. Tavoitteena ilmeisesti perinteinen “ei punnita enää neuvolassa” – tilanne.

Mulla on jäljellä kahdeksan viikkoa töitä. Se alkaa tuntua haikealta.

Myös: se alkaa tuntua todella helpottavalta.

Hetkinen. Tämä tarkoittaa ettei niihin ”valmistaudun sitten jossain kohtaa vauvan tuloon” viikkoihinkaan kauhean pitkä aika ole. Mitä kaikkea tässä pitikään tehdä? Tekemättömiä hommia, AAARGH!

Kuvakulmia on syytä alkaa harkita tarkemmin.

Orkideat ovat kuin perheenäitejä: älä koskaan erehdy luulemaan sitä kuolleeksi vaikka se näyttää ihan helvetin hirveältä. Kyllä se siitä kohta taas herää.

Kumpaankin käy sitä paitsi sama neuvo: ”Se pitää vaan viedä kodinhoitohuoneeseen ja unohtaa sinne”

Analogiat on parhaita. Erityisesti aivan surkeat sellaiset. Lupaan kehitellä niitä teille lisää!

Aion lopettaa messuilla käymisen kokonaan. En jaksa sitä että jokainen näytteilleasettaja on muuttunut feissariksi eivätkä tarjoukset edes ole hyviä.

Messut ei ole kuin pizza. Huonot messut on huonot messut.

Ura ja perhe -juttuni viime viikolta (muistatteko, silloin kun vielä kirjoitin blogia?) on kerännyt hirveän mielenkiintoista kommentointia. Kommenteissa on tosi hyviä näkökulmia mutta vähän mua hämää että kuitenkin useimmiten taustalla on sama ajatus: ”Olen nainen ja siksi perheenlisäys hankaloittaa uraani”. Ajattelevatko miehet samoin? Miksi eivät? Tekisi mieli sanoa ääneen että isoin ongelma tässä on edelleen se että myös me naiset oletamme olevamme (ja haluamme olla) vauvan synnyttyä pidempään kotona vaikka oikeasti sitä ei olisi mikään pakko tehdä. Hups, sanoin sen ääneen.

Mulla on muutamakin puolihauska juttu mielessä mutta aina kun alan kirjoittaa niitä, niistä tulee epähauskoja. Olen menettänyt funny bonen. Taas.

Palataan niihin orkideoihin! Orkideat ovat kuin poliitikkoja. Väittävät tykkäävänsä läpinäkyvyydestä mutta kuolevat alun lupaavan kukkaloiston jälkeen pystyyn. Tai näyttävät siltä. Ja vesi valuu niistä läpi! Tämän on liityttävä jotenkin politiikkaan ja lupauksiin!

Yksi hankalin luonteenpiirteeni (minulle) on se että inhoan tekemättömiä hommia. Haluaisin aina että to do listani sekä kotoa että töistä olisi vaan totaalisen tyhjä. Jopa sellaiset jo rauenneet, turhaksi osoittautuneet hommat ahdistaa.

Toisaalta vuodesta 2007 asti jatkunut tekstiviestipalvelu kantakaupungin katujen puhdistustilanteesta on ihan hauska. En tiedä miten sen saa peruutettua enkä jaksa selvittää. Silti tavallaan ihan vitsikästä että tiedän aina milloin Iso-Roba tai Freda putsataan hiekasta tai lumesta, kysykää vain multa!

Olisinpa orkidea.

Joskus siihen pitkään taukoon auttaa se että tekee vaan. Nopea roiskaisu ilman sen suurempia tunteita voi tuoda blogiin tai makuuhuoneeseen uutta vipinää. Tällä kertaa ei. Palaan asiaan taas kun on asiaa.

Yksi työviikkoni päivä päivältä!

2 Permalink

Valitsin todella huonon viikon tämän tekstin työstämiseen. Tiedossa on normaalia enemmän stressiä ja erikoisia käänteitä, mutta toisaalta sellaista tämä on – joka päivä erilaista. Mennään siis tällä!

Maanantai

Ah, kesäaika ja liskojen yö. Näen koko yön painajaisia ja kun olen kaivanut itseni sängyn pohjalta ylös kello on jo liikaa. Juoksen bussiin tukka märkänä – virhe, josta selkä ja vatsan liitoskivut muistuttaa loppupäivän.

Kiireeseen on osasyynä poikkeuksellisesti jo 8.30 alkava palaveri. Autamme asiakasta kuvaamaan heidän projektissaan syntyneitä lopputuloksia kaupunkiruokaan liittyvissä haasteissa. Kuinka hävikkivirrat saadaan asiakkaiden käyttöön, miten pientuottajien tarjonta tuodaan lähemmäksi asiakasta ja minkälainen oikeastaan on asiakas tässä kaikessa? Mitkä startupit voivat todellisuudessa muodostaa tästä toimivan ekosysteemin, voiko aate kohdata liiketoiminnnan (voi)?

Siirrymme suoraan palaverista normaaliin viikkopalaveriimme joka on jo täydessä vauhdissa. Mukana on uusi työntekijä ja mua naurattaa että porukkamme on aivan yhtä räävittömän huonolla huumorilla liikkeellä kuin aina. Maanantaiaamut on takuuvarmoja 1,5h naurumaratoneja, vaikka asialistalla on aina myös vakavia ja joskus myös vaikeita asioita. Tänään puhumme hävitystä julkisen puolen tarjouksesta, mietimme yhdessä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Hankkeessa olisi rakennettu suuri ekosysteemi isojen yritysten ja pienten kasvuyritysten välillä ja kiihdytetty heidän välistä yhteistyötään. Ihan meidän juttu, harmittaa että hävittiin.

Lounaalla käyn hakemassa nopeasti ostamiani vauvanvaatteita joltain tyypiltä Töölössä. Kiertotalouspäiväksi muuttumassa tämä maanantai, sillä heti lounaan jälkeen jatkan ison kiertotaloushankkeeni järkkäämistä. Olemme tehneet sitä melko pienellä porukalla ja helpotus on iso kun saan nyt avukseni tämän uuden huipputyypin ja vielä toisenkin tiimistämme auttamaan. Yhdessä ratkomme parin tunnin palaverin aikana tulevan päivän agendan vielä paremmaksi, mietimme keitä vielä haluamme tapahtumaan osallistuvaksi ja suunnittelemme maksettua markkinointia Twitteriin ja Linkediniin. Cateringkin tuli melkein valittua siinä palaverin aikana ja iltapäivän aktiiviseen työpajaan keksittiin hyviä kulmia. Kyllä tästä vielä tapahtuma tehdään!

Kaikilla välimatkoilla koitan soittaa puheluita, mutta kukaan ei vastaa. Ehkä huomenna sitten.

Poikkeuksellisesti riennän neljän aikaan tarhan sijaan blogihommiin, podcastia juonimaan. Olen ehkä saanut hyvän idean ja parin tunnin palaverin aikana se jalostuu vielä siistimmäksi. Entä jos pitkien jaksojen sijaan tai lisäksi olisikin ihan lyhyitä pätkiä omasta elämästä? Ehkä tämänkin voi sittenkin tehdä!

Kymmentä vaille seitsemän teemme erikoisen läpystä vaihdon Insinöörin kanssa – tapaamme bussini pysähdyttyä pysäkillä, jossa hän hyppää kuskin paikalta autosta pois ja lähtee kävellen hakemaan Kakkosta synttäreiltä. Minä jatkan Ykkösen kanssa Gymille, sillä vuorossa on uuden ryhmän kokeilu. Sen tunnin aikana nakutan tätä tekstiä, luen blogin kommentteja, etsin kuvaa tapahtumamme markkinointiin ja mietin minkälaisen tarjouksen tekisin asiakkaalle, jonka tapasin perjantaina.

Jossain välissä päivän aikana onnistun lähettämään muutaman sähköpostin, ihmettelemään miksi en saa lisättyä asiakkaita Slack-kanavallemme ja hoidettua vaikuttajakampanjaa vetämääni pilottiin. Tiedote on tullut yhdeltä pilotin osapuolelta takaisin valmiina, joten nyt pitää enää saada toisen asiakkaan markkinoinnin kanavat valjastettua tähän ja saadaan koko homma liveksi. Siistiä! Ensi viikolla alan sitten stressata miten kaikki oikeasti toteutetaan käytännössä, nyt ei ole vielä sen aika.
Päivän aikana moni asia liikahti eteenpäin, mutta ihan liikaa jäi vielä to do listalle. Ainakin laskutus on vieläkin unohtunut tehdä, perhana.

Tiistai

Toimistolla on heti aamusta roundtable-keskustelu. Olemme kutsuneet 12 johtajaa isoista firmoista yhden pöydän ääreen vaihtamaan luottamuksella kokemuksia siitä, miten iso yritys ja startup voivat parhaiten kehittää asioita yhdessä. Usein olen vetänyt tämän super mielenkiintoisen keskustelun, ohjannut jokaista puhumaan ja jakamaan. Tänään sain delegoitua tämän toiselle onneksi, sillä tämä isompi projekti vie nyt kyllä kaiken liikenevän ajan.

Nakutan aamupäivällä kasaan sen sata juoksevaa juttua: tsekkaan osallistujat, kutsun lisää henkilökohtaisesti, tarkennan agendaa ja varaan meidän ihmisiltä aikaa tapahtuman aikaisiin työpajoihin. Hoidan sen eilen unohtuneen maaliskuun projektien laskutuksen ja päivitän liikevaihtoennusteen.

Tsekkaan muutaman startupin, joita ehdotetaan meidän tietokantaan lisättäviksi.
Sälän jälkeen keskityn hetken yhteen asiaan. Soitan puhelun sparratakseni tarjousta, joka pitää vielä tänään jättää. Mitä asiakkaan kanssa on itse asiassa pitkin matkaa puhuttu sen minun viime viikon palaverin lisäksi, mikä palvelisi heitä parhaiten nyt? Teen tarjouksen loppuun ja lähetän sen. Yksi asia yli to do -listalta, joka kasvaa joka tunti.

Syön lounaan roundtable osallistujien kanssa ja saan nipistettyä muutaman minuutin aikaa yhdeltä asiakkaalta, jolle en ole ehtinyt päivittää näitä omia kuulumisia. Hän toki huomaa asian jo itsekin.

Lounaan jälkeen ehdin hetken edistää kahta muuta projektia. Toisessa tsekkaan asiakaskyselyn tulokset ja toisessa muokkaan eilisen tiedotteen viimeiset kohdat ja laitan sen eteenpäin. Siirryn tunniksi taas aivan eri kontekstiin, miettimään museoihin ja kulttuuriperintöön liittyvää projektia jota olemme työstäneet jo kolme vuotta. On aika pitää taas yksi työpaja, jotta saadaan kaikki mukaan.

Asiakkaat lähtevät, minä jään istumaan paikalleni ja hyppään suoraan toiseen puheluun. Siinä käydään läpi asiakaskyselyn oppeja ja seuraavia tekemisiä. Sama kysymys seuraa tässäkin projektissa; millä toimenpiteillä varmistetaan että saadaan markkinasta vastaukset juuri oikeisiin kysymyksiin?

Vaikka tämäkin päivä on poikkeuksellinen vain kahdella asiakaspalaverilla, kaksi työni tyypillistä piirretä toistuu: Päätehtäväni on puskea erilaisia asioita eteenpäin ja johtaa kehitystä ja lisäksi vaihdan aihetta / kontekstia jatkuvasti, lähes tunneittain. Tämän päivän aikana ajattelen tai edistän pakkausteollisuutta, pesuaineita, muovin kierrätystä, FB-markkinointia ja tiedottamista, museoita, lastenvaatteita ja ravintolabisnestä. Lisäksi pyydän tai vahvistan noin kymmenen palaveria, soitan kolme puhelua (yksi vastasi) ja lähetän kymmeniä kutsuja meilissä.

Tekemättä jäi uuden työntekijän kanssa sovittu perehdytys, mistä en ole lainkaan ylpeä. Ihmisten auttaminen on pääasiallinen työtehtäväni. Toisaalta, loppuviikosta tulee varmuudella tähän paljon mahdollisuuksia…

Illalla olen totaalisen poikki. Huonosti nukutut yöt (vauva, kesäaika, kasvukivut, äiti Kakkonen vei kaiken tilan sängystä) alkavat painaa tässä hullun myllyssä. Yllätän kaikki, eniten itseni, ja menen salille kahdeksalta illalla. Se toimii! Paitsi etten nukahda ennen puolta yötä.

Keskiviikko – Perjantai: Levillä!

No niin, tämä jos jokin on erikoinen tapahtuma. Ensimmäistä kertaa koskaan firman neljän vuoden aikana olemme ottaneet yhteisen palkintomatkan Leville hyvästä työstä. Koko porukka täällä loppuviikon laskemassa, syömässä, anssikelaamassa ja savusaunomassa! Todella siistiä!

Koneessa kirjoitan tämän tekstin loppuun ja teen itselleni to do listan Levin päiville. Aion tehdä mahdollisimman vähän töitä, mutta koska joudun toki skippaamaan rinteet, ladut ja muutaman muunkin kivan jutun (alkoholin), valmistelen tulevaa viikkoa edes vähän ettei siitä tule näin tiukka kuin tämä viikko. Ainakin valmistelen matskut siihen seuraavan viikon tapahtumaan, käyn läpi meidän tietokantaa ja valitsen kiinnostavimmat startupit esiteltäväksi, lähetän paaaaljon muistutusmeilejä ja valmistelen tietysti liveksi menevän pilotin viestintää. Täytyy edistää myös toisen projektin seuraavaa asiakaskyselyä ja palvelun sisältöä, kysellä muutaman tarjouksen perään ja itse asiassa nyt tuli mieleeni – valmistella heti maanantaina asiakkaan kanssa nauhoitettavaa podcast-jaksoa.

Koneessa mietin vielä tarjousta, jonka olemme lähettäneet viime viikolla asiakkaalle. Projekti tehdään kahden maayhtiön välillä. Tiimimme loisi siinä innovaatiostrategian (= luodaan tavat, jolla yritys voi nopeimmin testata uusia asioita, joista voisi kasvaa tulevaisuudelle isoa liiketoimintaa) johtoryhmän haastattelujen ja muutaman yhteisen työpajan pohjalta. Haluaisin olla tosi paljon mukana tiimissä, koska tämä on täysin minun ydinosaamistani ja asiakas on superkiinnostava. Mutta mutta, en voi ottaa tähän kohtaan kahden kuukauden projektia jossa pitäisi lennellä Saksaan aina silloin tällöin. Alan olla liian raskaana, joten on luonnollinen hetki siirtää osaamista muille. Toisin sanoen: antaa muiden tehdä projekti ja tukea sivusta. Jännä paikka meille kaikille, mutta tulee varmasti menemään hyvin.

Tämä kevät on kummallinen, paljon luopumista ja briiffaamista. Taustalle vetäytymistä juuri kun asiat alkavat rullata isosti ja edessä on ihan mielettömiä projekteja.

On tämä viikkokin kummallinen ja loppuviikko erityisesti niin epätavallinen, etten enää päivitä sitä näin jälkikäteen vaan heitän tämä jo nyt teidän ihmeteltäväksenne. Sitä paitsi: mitä tapahtuu Levillä, jää Leville, eikö?

2 Permalink