haluan että hän itse kertoo sen vielä minulle”
Ujous on sosiaalisuutta painottavassa maailmassa kauhea taakka, erityisesti lapselle. Moni aikuinen pitää ujoutta suurena ongelmana, joka pitäisi jotenkin ratkaista. Mä olen siihen aika kyllästynyt. Haluan nyt kertoa teille uutisen: varautunut lapsi ei ole säälittävä reppana, jota pitäisi kaikin keinoin töniä ulos kuorestaan. Varautunut lapsi on oikeastaan aika fiksu. Hän osaa harkita, onko sosiaaliseen tilanteeseen pölähtänyt toinen ihminen kiinnostava, luotettava ja hänelle sopiva.
Lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Useimmiten ongelmana on vain hätäinen aikuinen:
”Aikuiset eivät odota muutamaa hetkeä, että lapsen varautuneisuus menisi ohi, eivät näe vaivaa, että tekisivät itsensä lapsen silmissä mielenkiintoisiksi eivätkä osoita lapselle, että oikeasti olisivat tästä kiinnostuneita.”
Näin sanoi professori Liisa Keltikangas-Järvinen Iltalehden haastattelussa pari vuotta sitten, ja se on niin totta.
 |
| Herra Obamalla on hyvä yritys! Kuva Flickr. |
Olen niin monta kertaa todistanut, miten paljon voi tuntematonkin saada ”ujonkin” lapsen avautumaan, kun vain pelaa pelinsä fiksusti. Samoin olen nähnyt oikein mukavien ihmisten syöksyvän kohti varautunutta lasta ihan liian lähelle, ihan liian nopeasti, tuhoten kaikki mahdollisuutensa sanalliseen keskusteluun.
Ei aikuisetkaan varauksetta pidä kaikista vastaantulevista ihmisistä. He vain ovat oppineet toimimaan sosiaalisesti niin, ettei muille tule paha mieli. Koska sitä se ujoksi leimaaminen musta ensisijassa on. Lasta tervehtivä aikuinen pettyy, kun lapsi ei ole hänestä kiinnostunut. Pahoittaa vähän mielensä, joten päättää itsekseen että ei minussa mitään vikaa ole, tuo lapsi on vain ujo.
Entäpä jos ujo lapsi ei ole ujo, mutta ei vain (vielä) tykkää sinusta? Miksi tykkäisikään kun ette vielä tunne? Musta on ihan älytöntä miten lasten oletetaan ottavan kaikki ihmiset suoraan avosylin vastaan, vaikka aikuiset ei itsekään tee niin. Me vain ollaan opittu peittämään se varautuneisuus sosiaalisesti hyväksyttävällä tervehdyksellä.
Ujot lapset näkee ihmisten läpi. Ne huomaa että se lakoninen ”mikäs sun nimi on ja onpa sulla hieno pinni” on vain sanahelinää, eivätkä kiinnostu siitä ihmisestä oikeasti. Sitten kun vastaan tulee aikuinen, joka ihan normaalisti juttelee ja antaa myös itsestään jotain, saattaakin käydä niin päin että lapsi alkaa ihan itse jutella.
Niin että mitä tehdä jos kohtaat tämmöisen kamalan vaikean, ujon lapsen? Ota askel taaksepäin, hymyile ja yritä antaa itsekin jotain keskusteluun, vaatimatta juuri oikeanlaista aktiivisuutta takaisin. Anna aikaa. Ole vähän kiinnostavampi. Kyllä se sieltä sitten luoksesi tulee, ja jos ei tule, niin mitä sitten?
Kouluille ja tarhoille olisi vähän enemmänkin terveisiä annettavana. Toivotaan nyt ensi alkuun että osaisitte ottaa siellä huomioon erilaiset temperamentit, joihin ujouskin liittyy.
Se, miten pieni lapsi lähestyy uusia ihmisiä ja tilanteita, ei ole osoitus lapsen perusturvallisuudesta tai sen puutteesta, ei vanhempien liian tiukasta tai liian sallivasta kasvatuksesta eikä kodin ilmapiiristä. Se on osoitus lapsen omasta synnynnäisestä temperamentista, sanoo professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Antakaa aikaa ja sallikaa omat tavat tutustua toisiin.
Mitä teettekään, älkää nyt jumalauta ainakaan kirjoittako neuvolakortteihin ja sähköisiin rekistereihin lapsen olevan ”ujo ja arka”. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin peruskoulun mittainen ennakkoluulon ja patistamisen kierre. Kirjatkaa sinne mieluummin ”En osannut kohdata tätä lasta hänelle sopivalla tavalla” tai että ”housujen yhtäkkinen riisuminen tuntemattoman edessä oli tällekin lapselle haastavaa”.
Ujostuttaisiko teitä samassa tilanteessa?