Mieleeni on viime aikoina jostain syystä tulvahdellut muistoja Kakkosen vauvavuoden ajalta. Muistan aika paljon hyviä hetkiä, mutta aika paljon myös sellaisia kaoottisia hetkiä, jotka saavat kauhistumaan Ykkösen ja Kakkosen välisestä ikäerosta. Siis herranjestas miten pieniä ne oli samanaikaisesti.
Niin pieniä, että jouduin nostamaan yhtä yhdellä kädellä syöttötuoliin samalla kun toista imetti. Tai lohduttamaan pinnasängyssä (!) itkevää taaperoa samalla kun se toinen roikkui vasemmassa kainalossa ja söi, taas. Ja joskus soittamaan mummin hätiin etten olisin jäänyt yksin lasten kanssa yöksi, koska edellisellä kerralla ne herätti toinen toisensa itkemällä 11 kertaa yhden tunnin aikana. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta musta alkaa tuntua että tilanteen sanelema pakko on vielä parempi kultakone. Ei se nimittäin silloin niin pahalta tuntunut, meni siinä kun kerran oli pakko. Ja vaikka en kyllä silloinkaan olisi allekirjoittanut väitettä, että ”kaksi menee siinä missä yksikin”, tajuan vasta nyt miten rankkaa se ensimmäinen vuosi olikaan.
Mutta kas, universumi on nähnyt vaivani ja tuskani, ja päättänyt palkita! Sillä nyt huomaan eläväni elämää, jossa kaksi lähes samanikäistä lasta viihdyttää, opettaa, lohduttaa ja ymmärtää toinen toisiaan. Ne painaa menemään kuin mikäkin majakka ja perävaunu, kiipeilee ja kikattelee mennessään. Äidin ja isän tarpeellisuus laskee sitä mukaa kun Kakkoselle kertyy lisää sanoja. Olen jopa paikoitellen tylsistynyt.
Lastenhoitopalvelu Sisarukset Ab aloittaa heti aamulla toimintansa, kun Ykkönen kiikuttaa Kakkoselle lelun, ettei sille tule tylsää. Sitten ne juoksevat kikattaen aamiaiselle. Pyytävät toisiltaan anteeksi jos matkalla tuli pieni töytäisy. Päiväsaikaan Ykkönen ohjaa leikkiä, käskee Kakkosta (tai joskus Repeä) tekemään niin tai näin, tai leikkimään vauvaa. Ja sehän tekee. Ja nauraa päälle. Tai sitten Kakkonen ilveilee Ykköselle, naurattaen niitä kumpaakin. Takit ja hatut ne pukee jo melkein itse, vaunupaikasta tulee sentään aina tappelu. Jos kävellään, ne pitää toisiaan kädestä.
Illalla ne tekee samat vetkuttelut kylpyveden loiskimisesta sohvalla pakoon juoksemiseen, ja pyllähtävät kukin omalle polvelleen satua lukemaan. Ykkönen vasemmalle, Kakkonen oikealle. Kun märät kikkarat saadaan lopulta omien tyynyjen päälle lepäämään, ja homma näennäisesti rauhoitettua, alkaa päivän paras osuus: yhdessä ”salaa” kikattelu. Väsymystilasta riippuen tätä jatkuu minuutin tai puolitoista tuntia, samalla kun naurua pidättelevät vanhemmat käy aika ajoin muistuttamassa että nyt päät tyynyyn ja nukkumaan.
Jos siellä joku nyt miettii pssainen tikku kädessään, alle yhdeksänkuinen vauva sylissään, että mitä hittoa sitä tuli juuri tehtyä niin voin lohduttaa: neljässä kuukaudessa helpottaa paljon. Kahden vuoden kohdalla olet voittaja. Ja jos joku muu miettii siinä konttailevan vauvansa menoa katsellessaan että pitäiskö sitä toista harkita, niin vastaan että harkitse vaan mutta pidä housut jalassa. Edessä on aikamoiset vuodet. Onhan tähän mahtunut kaikenlaista. Ja jotain taitaa olla tulossakin. Siksi tallennan juuri tämän hetken, tämän pikaisen vaiheen, tiukasti muistiini (ja blogiini): nyt on helppoa. Mukavaa, kivaa, helppoa ja söpöä. Pahimmat uhmat ovat menneet tai vasta tulossa, tappelut eivät ole vielä fyysisiä. Ne ei ole vielä keksineet ihan kaikkia temppuja, vaikka tuoli jo aika sähäkästi kaapin eteen löytääkin. Ne ei vielä varasta viinoja ja jatka niitä vedellä, keksi toisilleen peitetarinoita eikä huijaa läksyissä. Eivät karkaa ulkomaille tai jätä kouluja kesken.
Eikä ketään tarvitse silti unikouluttaa. Voisiko tähän jäädä?