Entinen lukutoukka ja sen äiti

Olin joskus lukutoukka. Kirjoihin ja kirjastoihin liittyy ehkä vahvimmat lapsuuden muistoni: miten lainasin puolipaniikissa Laura Palmerin päiväkirjan, kun pelkäsin että kirjastohoitaja sanoisi minun olevan liian nuori (toim. huom. olin. Ohhoh); miten innostunut olin kun Vampyyripäiväkirjojen uudet osat olivat tulleet; miten piilottelin kallistuvan purjeveneen hytissä kirja toisensa perään ja uppouduin samaan tarinaan kannella vällyjen alla sormet juuri ja juuri vielä toimivina. Luin melkein kaikkia genrejä runoutta lukuunottamatta. Saksan kielenkin opettelin vaihtovuoden aikana osittain lukemalla: ostin helpot teinikirjat (esim. Hevoskuiskaaja) saksaksi ja luin. Painoin läpi vaikeiden sanojen miettimättä liikaa mitä ne tarkoittivat, ja 15. kerran kohdalla opin sanan merkityksen. Lukuvauhdiksi vakiintui noin 60 sivua tunnissa, joten parhaat kirjat oli sellaiset jossa mentiin ja tapahtui, ennemmin kuin älytöntä keskittymistä vaativat, montaa eri nimeä viljelevät opukset. Sormusten herran ensimmäisten sadan sivun ylittämiseen menikin muutama yritys.

Silloin ennen luin vähintään kirjan viikossa, usein yhdeltä istumalta. Tänä päivänä luen yhden kirjan vuodessa. Eikä se itseasiassa johdu mistään ajanpuutteesta, kirjoille löytyy aina aikaa! Vanhoina hyvinä päivinä mulla oli ihan aina kirja mukana. Luin bussissa, vessassa, hampaita pestessä, sängyllä pötkötellessä, kello yhdeltä tiistaiyönä ja jopa kävellessä, mikä ei muuten ole ollenkaan vaikeaa, paitsi jos sataa. Kirjojen pölyttyminen hyllyllä johtuu paljon synkemmästä syystä. Multa on lähtenyt keskittymiskyky. Luen kyllä jatkuvasti, edelleen. Mutta luen ihan tajutonta kuraa: Facebookin aivotonta feediä, pitkää artikkelia aiheesta joka mua ei kiinnosta, mutta jonka joku muu linkkasi, blogien kommenttiketjuja (tunnustus), blogeja joista en enää edes pidä mutta seuraan tottumuksesta..halpaa, helppoa ja nopeaa kirjallista pikaruokaa siis. Jos päivässä on yli viiden minuutin pituinen tauko, käytän sen typerästi kännykkää räpläämällä sen sijaan että kaivaisin kirjan esiin. Jos se edes olisi mukana. Iltaisin nakutan konetta tai tuijotan telkkaria, ja siinä vaiheessa kun kaadun sänkyyn, ollaan jo pitkälle yli optimin nukkumisajan. Äänikirjat ovat sentään tuoneet kirjat hieman takaisin elämään, mutta nekin vaatii sen lenkin joka on yleensä pelkkä toive. Kindleen en lähde, koska rakastan oikean kirjan tuntua ja etenemisen tunnetta. 

Ylläoleva oli se ajattelun patouma. Keittiöpsykologi sisälläni sanoo että mulla taitaa olla lukemista aika kova ikävä, ja että sen poissaolo nyt suorastaan hävettää. Parempi siis lopettaa tämä pakina tähän ja syöksyä siihen varsinaiseen haasteeseen.

1. Kirja, jota luet juuri nyt:
Äänikirjana Anthony Doerrin All The Light We Cannot See. Ihana ihana ihana kirja, jonka kaunis kieli ja juuri sopivalla vertauskuvien tasolla kuvaillut tilanteet ovat ihan nappiin omiin toiveisiin. Lisäpisteet kerrankin erittäin hyvästä lukijasta, joka tuo tarinaan oman makunsa. Kesken on myös äidiltä joululahjaksi saatu Leena Lehtolainen Jonakin onnellisena päivänä ja ammattikirjallisuuden puolelta Design Thinking ja Simon Sinekin Leaders Eat Last.

2. Kirja, josta pidit lapsena:

Sairaan vaikea kysymys. Luin varmaan kaikki nuortensarjat romansseista lohikäärmeisiin, Bertin Päiväkirjan alusta loppuun punastellen, Agathat, Roald Dahlit, Tiinat, Neiti Etsivät…jostain syystä mielen syövereihin on jäänyt tosi vahvasti kirja nimeltä Pasianssimysteerio. Se oli varmaan ensimmäinen jotain ajatuksiakin herättävä teos.

3. Kirja, joka jäi kesken:

Vielä vuoteen 2010 (A.E.L.) asti ei yksikään. Mulla oli ihan sairaalloinen päähänpinttymä, ettei yhtäkään kirjaa saa jättää kesken. Viimeinen väkisin luettu kirja oli Paolo Coelhon Alkemisti (selfhelp meditaatiotuubaa yök yök), sen jälkeen taivas niin sanotusti aukesi. Tuhlattava aika loppui elämästä kesken ja aloin tyynesti antaa tappotuomioita tahmeille luvuille. Viimeisin häätötuomion saanut kirja oli Katja Ketun Kätilö. En jaksa kauhistua siitä kielestä, enkä jaksa samaistua tarinaan, jossa kaikki on niin perseestä (sinänsä huvittavaa että Doerrin kirja taas uppoaa: elämän pitää ehkä olla mulle kaunista, vaikka se olisikin vaikeaa). Ei jatkoon.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:
Taas paha kysymys. Onhan niitä monta. Viihteen puolelta päähän on jäänyt pyörimään itsestäänselvien TSH:n lisäksi Zana Muhsen karmaiseva tositarina MYYTY!, jonka luin yläasteaikana suunnilleen kerran vuodessa ja itkin alusta loppuun. Ammattikirjallisuuden puolelta Pyramid Principle heitti kerralla koko oman viestinnän ja ajattelutavan uusiksi ja saarnaan tästä jokaiselle vastaantulevalle tyypille. Nyt sulle, lue se, vaikka vaikea onkin.

5. Kirja, johon palaat uudelleen:

Fiktiosta Jodi Picoult’n My Sister’s Keeper, jonka olisin jo äsken halunnut mainita. Tämän olen lukenut oikeasti monta kertaa, niin kuin kaikki hyvät kirjat. Todella riipaiseva, hyvin kirjoitettu tarina. Ammattipuolella Jack Welchin Winning on mulle johtamisen raamattu, jota selaan aina kun tarvitsen vahvistusta tai muistutusta. Vahvaa kokemusta yksinkertaisella kielellä, joka kolahtaa heti omiin tilanteisiin. 

Haastan samoihin pohteisiin äärihullut lukijat Liinan ja Bleuen, randomgeneraattorilla Taikinanaaman ja Rimpuilevan Mamman sekä vielä yhden ulkomaan pakenijan, Periaatteen Naisen. 

***

Jos olet lukutoukka ja jaksoit lukea tänne asti, lue vielä hetki. Haluan tämän päivän Tammihaasteessa muistaa tärkeää ihmistä, omaa äitiäni, jolta olen varmasti saanut kipinän lukemiseen. Tuttavallisesti Suvi-Mattina tunnettu äitini lukee pokkareitaan edelleen joka paikassa aamiaispöydästä veneen istumalaatikkoon. Luulenpa että sitten joskus kun tulee Se Aika Josta Emme Puhu, tulen muistamaan äitini veneessä selkä sprayhoodiin nojaten, sorjat ruskettuneet säärensä koukussa ja kirja sylissä. Kirja on varmuudella pokkari ja sen kirjanmerkkinä toimii joko kuva kissoista, joku ikivanha postikortti tai minun vuonna -92 taiteilemani ristipistovohvelikirjanmerkki. Varsin potentiaalisesti lasi viiniä siinä vierellä. Keskittyneenä, toiseen todellisuuteen paenneena, onnellisena. Välillä äiti hymähtää kohteliasuuttaan meidän jutuille, ja vasta monen häirinnän jälkeen laittaisi kirjan sivuun hakeakseen meille jotain pientä välipalaa. Todennäköisesti Domino-keksejä.

Kiitos äiti keksien lisäksi lukemisen taidosta, ilosta ja halusta. Varmasti sitä kautta myös kirjoittamisen palosta. Vaikka olenkin ikuisesti katkera että vaihtoehtoisista säärimalleista en saanut sitä sinun versiotasi, olen kuitenkin kiitollinen että elämässäni on ollut alusta asti vahva, sarkastinen ja vähän kuriton nainen, jota ei voisi vähempää muiden mielipiteet kiinnostaa mutta on kuitenkin jokaisen hädän hetkellä tukena, vaikka kuinka olisi itse eri mieltä minun kannastani. 

….Mikä siinä muuten on, että flunssassa tekee edelleenkin mieli heti ekana soittaa omalle äidille? Sen täytyy olla ne keksit.