Eräs kasvutarina

Elokuu 1999:
Hiukset on vastavärjätty, uusi laukku valittu, pakolliset kirjat ostettu. Uusina tietenkin. Astun kouluun lämpimänä elokuisena päivänä maailman valloittajana: tuolla astelee uusia, vasta lukion aloittaneita keltanokkia. Tänä vuonna me ruletetaan! Edessä on Wanhojen tanssit, tietenkin oman ihanan poikaystävän kanssa. Me ollaan oltu yhdessä jo kasin ja ysin välisestä keväästä, ollaan ihan superrakastuneita ja vakavissaan ja tietty muutetaan kohta jo yhteen. Vai kehtaisko mennä kihloihin? Takana on lukion opettelu, vasta pitkällä edessä ne YO:t. Tämä vuosi on siis puhdasta vapaamatkustamista, siipeilyä ekan vuoden juuri ja juuri kelvollisilla arvosanoilla. Aion mennä uudestaan sille musan kurssille, jolla sai esiintyä, ja ehkä sitä saksaa on sitten pakko jatkaa kun en muutakaan kieltä keksi.

Olen hoikka, pitkä ja tumma, mutta en tietenkään riittävän hoikka enkä riittävän tumma. Pituutta saisi olla vaikka vähemmänkin. Se haittaa meidän viiden tytön tanssiryhmässäkin, kun yritetään tehdä fiksuja koreografioita ja ne muut on lyhyempiä. Taitavampia myös, ja laihempia. Niiden päällä se napapaita näyttää ihan kivalta. Onneksi mulla on sentään ihana napakoru, joka kimmeltää muuvsien välissä.

Kouluruuat skipataan lähes joka päivä, ja sluibataan niiden sijaan kavereiden kanssa Tapiolan Carrolsiin. Ja koulun jälkeen otankin bussin alleni ja körötän kolme varttia vähän kauempaan Carrolsiin, tekemään iltavuoron. Viikonloppuna on edessä vielä lauantai- ja sunnuntaivuorot, mutta saa nähdä kuinka paha krapula on sunnuntaina, että pitääkö soittaa vatsataudista. Kolmena iltana olisi myös koristreenit, jotka kiinnostaa jotenkin joka vuosi vähemmän. Haluaisin ehkä vaan hengata kavereiden kanssa. Niin ja sen poikaystävän. Haaveissa siintää opiskeluaika ja oma koti, ihan niin kuin siskollakin on juuri nyt edessä muutto pois kotoa. Ah, kun pääsisikin pois kotoa, ei jaksa enää tätä iänikuista selittelyä omista tuloista ja menoista. Voisikohan jo muuttaa sen poikaystävän kanssa yhteen? Tämä ei ole mitään puppy lovea!

Huhtikuu 2003
Enää nämä pari tenttiä, ja se alkaa. Wappu. Ei ole siistimpää. Tänäkin vuonna on edessä nelipäiväinen ryyppysessio, tosin ensimmäisestä opiskelijavapusta viime vuodelta oppineena tuskin jaksan oikeasti niin montaa päivää. Tänäkin vuonna pidetään vappubrunssin minun kämpässä, se on lähellä koulua ja siinä on kohtuullisesti tilaa – ja tietty parveke, jossa käydä röökillä. Röökiä kuluu kyllä nykyään ihan liikaa, melkein aski päivässä. Pitäisi lopettaa, mutta tapa on jäänyt päälle. Oikeastaan en edes halua polttaa – aloitin tavan vai alusta protestina sen pitkän puppy love suhteen päättymisestä. Nyt sinkkuna ja kotoa pois muuttaneena saan tehdä ihan mitä haluan, ja minähän teen.

Kuten arvattavissa oli, tämäkin Wappu oli kostea, pitkä ja vähäuninen. Haalarit on jo nyt rispaantuneet lahkeista, vaikka niissä on vasta yksi vuosi rymytty. Lakki hohtelee vielä melko uutena, alta roikkuu menoista takkuuntunut pitkä, musta tukka. Poikaystävää mä metsästän -tunnarini soi päässä kun roikun riennosta toiseen liioitellussa juhlahumussa, sitä kuuluisaa railakasta opiskelijaelämää viettäen. Päässä kalvaa alkava epäilys siitä, ettei tämä elämäntyyli ole ikuisesti paras. Seuraa löytyy halutessa, vaikka pitkää vartta on alkanut kuorruttaa katu-uskottava määrä kaljan, roskaruoan ja urheilemattomuuden kerros. Tästä parin vuoden päästä huomaan että se kerros vastaa melkein pariakymmentä kiloa ja alan tehdäkin asialle jotain, onneksi.

Elämää värittää kaverit, heikohko opiskelu, bileet ja biisit, naurut ja nautinnot. Vaikka tämä aika kuluttaa kroppaa, taloutta ja ehkä vähän henkistä kasvuakin, jää tästä vuodesta loppuelämän kestävät muistot ja ystävyydet. Aika, jota kaihoan ikuisesti ja jota en enää koskaan haluaisi elää uudelleen.

Kuva ehkä vuodelta 2007,
mutta voisi olla myös 2003-2004. 

Maaliskuu 2009
Okei, kutsut on melkein valmiit, paikka vahvistettu ja valokuvaaja varattu. Häämekkofiasko on päättymässä onnellisesti, mutta monta pientä juttua on vielä hoitamatta. Enää kaksi kuukautta h-hetkeen, mahtavaa! Aina välillä pysähdyn tuijottamaan omaa elämääni: menossa naimisiin, omistan asunnon, käyn vakituisessa työssä, jossa olen hyvä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Onko tämä todella minä?

Olen ehkä rakastuneempi kuin ikinä, niin myös avomies. Mitä lähemmäksi häitä mennään, sitä enemmän kiehnäämme yhdessä, vaikka kutsukorttien osoitteiden kirjoittamisessa saatetaan joskus sortua ylilyönteihin (no kirjoita itte sitten saatana jos ei kelpaa!). Olen todella innoissani tulevista häistä, melkein enemmän vielä edessä olevista polttareista. Onneksi mieskin on sellaista jalat maassa ja järki päässä – tyyppiä, ja meille kummallekin avioliitto on periaatteessa vain etappi yhteisellä matkallamme. Emme usko suhteemme siitä mihinkään muuttuvan, emmekä myöskään usko että avioituminen tarkoittaa väistämättä yhdessä oloa hautaan asti. Aiomme sitoututa täysillä, tehdä kovasti töitä tarvittaessa, mutta kuitenkin luovuttaakin, jos on ihan ihan pakko. Tätä ei monelle romantiikannälkäiselle kaverille voi sanoa, he pitävät sitä huonona merkkinä ja vääränä asenteena.

Naimisiin menoakin tärkeämpää meille on kummallekin perhe. Olemme halunneet lapsia jo pitkään, sekä erikseen että yhdessäkin. On selvää, että toivoisimme saavamme lapsia. Pillereitä en ole vielä jättänyt pois, koska en halua riskeerata häissä raskaana olemista. (Päätös, jota kadun kiukkuisina surkeuden tunteita tulevana syksynä.) Olemme eräänä kauniina kesäyönä sopineet kaljaterassin tolpan takana pussaillessamme, että pillereiden napsiminen loppuu viimeistään hääpäivänä. Jännittää ihan pirusti: tulenkohan ikinä raskaaksi? Apua, mitä jos tulenkin? Olemmeko siihen oikeasti valmiita? Mitä jos tulenkin heti raskaaksi?

Thaimaassa maaliskuu 2008

18.9.2009
Mä olen maho lehmä. Miten mulla ei ole edes menkat alkanu? En varmaan voi ikinä tulla raskaaksi. Kaikki muut ympärillä tuntuvat olevan raskaana; taapertavia mahoja menee kämpän ohi päivittäin, kaveriporukassa voivotellaan kun tuli heti kertalaakista raskaaksi, valitellaan oireita. En pysty enää kuuntelemaan jokaista uutista onnellisena, päässä ei pyöri melkein mikään muu kuin oma tilanne. Olisi helpompaa, jos olisi edes jokin kuukautiskierto olemassa, miksei mitään tapahdu?

Lisäksi töissä on kamalaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Olemme työkaverini kanssa niin sitoutuneita yritykseen ja työhömme, ettemme osaa asettaa työstressiä oikeisiin mittasuhteisiin. Olen ollut vasta niin vähän aikaa oikeasti työelämässä, etten osaa vielä tunnistaa pian lähestyvää uupumusta. Kahden vuoden ajan olen painanut töitä niska limassa, hullu innostuksen kiilto silmissäni. Tehnyt paljon ylitöitä, eikä se ole oikeastaan edes haitannut. Epääräinen rooli, projektityöt ja vaihtuvat vastuut ovat kuitenkin verottamassa osansa. Pari kuukautta enää tätä, ja räjähtää. Menen vihdoin lääkärille ihmettelemään, missä kuukautiset viipyy. Saan kuulla, että ”tuskin sulla mitään ovulaatiota ole”, lähetteen hedelmöitystutkimuksiin ja kupin käteen. Miehelle tuliaisia.

Poistun lääkäristä epäuskoisena ja soitan töihin; voisinko jatkaa lopun päivää kotona? Saan kuulla, että olisi hyvä olla paikalla palaverissa, ja menen tietenkin. Alle kahdessa viikossa löydän itseni olohuoneen sohvalta itkemässä kello kahdeksan aamulla. En vain pysty menemään töihin.

Tämä ajanjakso elämässäni on yksi rankimmista. Ulkoisesti kaikki on hienosti: olen hoikistunut häitä vasten, ja sitä ennen tiputtanut ne 16 kaljakiloa. Olen onnellinen, Hawaiin häämatkalla ruskettunut ja asun unelma-asunnossani ihanan miehen kanssa. Työpaikkana voisi olla monen kadehtima, harvinainen tilaisuus vastavalmistuneelle. Ja kuitenkin tämä syksy on yksi mustimmista, sen jälkeen olen aina ihmetellyt, eikö loka-marraskuu olekaan oikeasti niin pimeä kuin muistan. Toisaalta hitsaudumme miehen kanssa aivan mahtavaksi pariksi, tämä vastoinkäyminen vain lähentää meitä.

Minä ja serkkupoika 5kk 2009 talvella.

17.7.2010
Mittari näyttää +30. Ensimmäistä kertaa ikinä toivon, että se olisi vähän vähemmän. Makaan saaressa kalliolla, umpiruskea mahani pystyssä. Tai en makaa, olen puolistuvassa asennossa. Ei tunnu mukavalta olla selällään. Illalla huomaan jalkojeni turvonneen ensimmäistä kertaa. Kaksi piimäälimppua nakkeineen näkyvät juuri ja juuri navan takaa kurkkien. Kesä on ollut ihana, ja edessä on mitä jännittävin syksy. Ei-sittenkään-niin-kauan odotettu esikoinen on luvannut saapua maailmaan syyskuun lopulla.

Ehdimme lopulta käydä siellä vauvalääkärin luona vain pari kuukautta. Tehtiin kaikki testit, syötiin vähän jotain lääkkeitä ja juuri kun aloin olla kiukkuisin, jätin eräänä tiistaina sushit syömättä. Tiesin jo ennen testiä. Tämä aika on kuitenkin ollut paljon muutakin kuin odottajan onnea. ”Joku jossain” väitti, että syömäni ovulaatiolääkitys saattaa aiheuttaa normaalia enemmän keskenmenoja. Työkaverin raskaus päätyi juuri samaan. Kerromme kaikille innoissamme, mutta silti aina vähän pelottaa. Vielä tässäkin vaiheessa, viimeisellä kolmanneksella, olen vähän epäuskoinen. Mitä jos jotain vielä käy? Nyt ei ole onneksi vielä aika miettiä synnyttämistä, nyt vain ollaan ja grillataan, mahaa ja ruokaa.

Mahasta puheenollen, se on oikeasti aika pieni. Saan itseasiassa ravata senkin takia vähän ylimääräistä lääkärissä, ihmettelemässä kasvaako kohtu. Paino on kuitenkin alkanut lisääntyä ensimmäisen viiden kuukauden nollatilanteen jälkeen, ja nyt sitä tuleekin vauhdilla. Neuvolatäti motkottaa syömisistä, vaikka yritän selittää että syön samalla tavalla kuin niinä viitenä kuukautena, kun painoa ei tullut ollenkaan. Olen vielä hoikka, vaikka tulevan raskausmyrkytyksen turvotus on jo hiljalleen alkamassa. Naama on ruskea, tukka jo maltillisemman tummanruskea ja kädessä kiiltelee uudet sormukset. Hymy on herkässä, silmäpussit kohtuulliset ja kai minä sitten sädehdin. Saatan olla aika kaunis, tietämättäni.

19.6.2010.

+ 27.7.2013
Nyt on taas kaikki kyllä niin hyvin: lapset onnellisina mökillä, aurinko paistaa ja minä matkalla kaljalle. Aurinkoa, ystäviä ja vähän omaa aikaa. Mahtavaa! Elämässä tuntuu olevan nyt palikat aika lailla kohdillaan. Tätä on haettu.

Ps: olen mielestäni aika kaunis muhkuroineni kaikkeni.

*******

Tähän kirjoitukseen minut haastoi Salamatkustajan Satu. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin: 

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?

4. Miltä olet näyttänyt?
Heitän haasteen eteenpäin kaikille! Jos sinulla ei ole blogia, vastaa noihin kommenttiboksissa. Jos sulla on blogi, linkkaa tänne tarinasi. Varoitan, tämä oli kivaa, kuluttavaa, hidasta ja analyyttista 🙂