En tiedä olenko ikinä ollut näin ylpeä, onnellinen ja helpottunut. En ehkä edes synnytysten jälkeen, koska silloin näinä päivinä oli aika tiukat hormonihöyryt, haha!
Mutta siis OIKEESTI en olisi ikinä voinut kuvitella tämän viikon olevan NÄIN ihana. Caps locks needed!
Minun pieni pinkki kirjani julkaistiin keskiviikkona.
Mulla oli siitä etukäteen semmoinen olo, että se on hyvä, ja ehkä onnistuu siinä, mitä halusin. En olisi ikinä arvannut saavani kymmeniä viestejä, joissa kerrotaan sen onnistuneen juuri niin kuin toivoin, ja onnistuneen hyvin.
Kirja tuntuu osuneen maaliin. On tietysti upea tunne saada iso, vähän pelottavakin projekti virallisesti päätökseen ja kaikkien nähtäville, mutta on tässä muutakin upeaa sulateltavaa ollut.
Tiistaina julkaistiin Helsingin Sanomien juttu minusta ja kirjasta. Se on niin iso kunnia ja etuoikeus, etten edes ehkä ihan täysin sitä ymmärrä. Hyvin harva ihminen, saati kirjailija saa itsestään henkilöjuttua Hesariin, vieläpä esikoiskirjastaan juuri kirjan julkaisun kynnyksellä.
Jutusta tuli musta tosi hieno, ja jo tiistai meni onnen kuplassa kylpiessä kun jutusta sateli hyvää palautetta. Kommentteja en tietenkään itse mene lukemaan, mutta nautin tiedosta, että siellä kuulemma naiset käyvät yhteisenä rintamana puolustamaan yhteistä asiaamme! Sekin on mieletöntä!
Tiistai-illan onni ei loppunut siihen: kun tulin kotiin, Insinööri kertoi täällä olevan jonkun yllätyksen. Yllätys oli Veera, mun rakas rakas Sveitsissä asuva ystäväni, joka oli lentänyt tänne salaa julkkareita varten!
Minä en itke juurikaan, mutta siinä halatessamme vollotin kyllä kuin vauva. Ystävien tuki on korvaamatonta!
Keskiviikko oli päivänä aivan uskomaton ja siihen mun pitää jotenkin vielä palata tarkemmin, mutta ihan vain näin lyhyestikin kertamaalla hengästyttää kaiken onnen määrä.
Aamulla pääsin Huomenta Suomeen (taas: what mikä kunnia!) puhumaan nuorten naisten uupumuksesta Mieli Ry:n Sanna Vesikankaan kanssa, joka useasti siteerasi kirjaani haastattelussa. Olin ihan äimän käkenä että hän oli sitä niin paljon lukenut ja oli ihanaa puhua tärkeästä aiheesta kahden naisen voimin.
Päivällä vein vaikuttajaystävät Fööniin lentämään, koska halusin itsekin nauttia kahden minuutin ajan puhtaasta vapaamatkustamisesta – se oli upeaa! Pidin noin minuutin puheen ja kun sanoin että ”olen tosi ylpeä tästä pienestä pinkistä kirjasta” aloin taas vollottaa, joten lopetin hahah 😄
Iltapäivällä istuin hetken rauhassa ihanan Hannan meikattavana ja sitten olikin jo aika mennä valmistelemaan juhlatilaa koko perheen voimin. Illalla julkkarijuhliin saapui mieletön määrä perhettä, ystäviä, kollegoita ja WSOYn tiimi. Ilta oli rento, ihana ja iloa täynnä.
Puhuin lyhyesti, itkin. Yritin kertoa saamastani palautteesta, mutta se liikutti mua liikaa. Ilona WSOY:lta puhui kauniisti kirjasta ja sen merkityksestä ja mun isänikin mokoma piti hauskan ja lyhyen puheen.
Olin tosi liikuttunut siitä kaikesta tuesta, lämmöstä ja ylpeydestä, joka illassa kellui läsnä koko ajan. Olen tosi kiitollinen siitä, ja tuntuu tosi merkitykselliseltä että tätä oli jakamassa kaikki läheiset omista lapsista alkaen.
Kaiken tämän keskellä kännykkään tippui kymmeniä viestejä joka tunti, ihmiset olivat ehtineet kuunnella tai lukea koko kirjan jo sen ilmestymispäivän ja antoivat aivan uskomatonta palautetta. Eräskin Himanka jumahti tuntikaupaksi autoonsa kuuntelemaan, hahah!
Keskiviikon ilta venähti ilahduttavan pitkäksi ja päästiin karaokeenkin, mikä oli tavoite. Insinööri oli vierellä koko illan tukemassa ja auttamassa ja sanoi kesken kaiken mulle että ”olen tosi ylpeä susta”. Sniff, taas.
Torstaina kävin Radio Helsingissä juttelemassa Laura Frimanin kanssa ja jatkoin kännykästä palautteiden läpikäyntiä aivan epätodellisin fiiliksin. Voiko tämä olla tottakaan? Viestejä tippui jatkuvasti, suoraan Instagramiin ja välillä WhatsAppiin kun WSOY tyypit fiilisteli tilannetta:
Kirja kävi Adlibriksen ykkösenä, BookBeatissa samoin, Helmetin varaukset nousi yli 800:n. Yhdessä digipalvelussa kirja oli kuulemma nopeiten trendaava Suomessa. Yritän olla tuijottamatta lukuja (tiedän kyllä, miten nopeasti suosiot laantuu), mutta onhan toi nyt ihan älytöntä.
Kaikista eniten ilahduttaa joka ikinen palaute, jonka saan kirjan lukeneilta. Se on ihan epätodellista, edelleen. Että siellä se kirja oikeasti on, ja ihmiset on sen oikeasti lukeneet ja löytäneet sen sanoman.
Palautteita yhdistää tämä lause: ”kirjasta tulee nähty olo” ja se on kaikki, mitä halusin. Olen niin onnellinen, että onnistuin juuri siinä.
Nyt on sunnuntai, enkä ihan ole vieläkään laskeutunut kuplastani, mutta haluan jo vähän yrittää. Haluan alkaa puhua näistä asioista, en vain siitä kirjasta, välineestä, joka niitä asioita toi esille.
Haluan puhua taas luistelusta perheen kanssa (yleensä SOS ja huono idea, tänään hyvä), arjen sekoilusta ja omista oivalluksista, joista viimeisin oli se, että kun asuimme lasten kanssa keskustassa, olimme paljon aktiivisempia.
Mutta ensin halusin sanoa vielä kerran KIITOS. Kiitos kun luette, tuette ja kerrotte. Ja niin kuin kiitoksissa sanon, ilman teitä ei olisi tätä kirjaa! (Kirja kannattanee ostaa netistä, myymälöissä ollut loppuunmyyty tai vähillä saldoilla, esim kirja.fi tulee nopeasti perille!)
Kuvia otti kaikki rakkaat, en osaa enää edes nimetä mikä on kenenkin, mutta erityisen kiitoksen sanon Eino Nurmistolle, joka otti paljon hienoja kuvia ja käsittelikin ne ihanasti!
Aamun ja illan asut olivat Meri Milashin löytämät Katri Niskasen vuokramallistosta, sain niistä alennuksen. Korut Kalevalaa, lainassa. Aamun MUAH oli Maikkarin maskin käsialaa, illan MUAH ihanimman Hanna Angelvuon <3