Kolme viikkoa sitten itkin Kaliforniassa jet lagin kamaluutta ja anelin pikaista helpotusta. Helpotus tuli 3-4 päivässä ja sinä aikana Ykkönen itki tasan kerran pakkoherätystä. Silti olin sitä mieltä että aak iik ihan kamalaa ja hidasta ja eihän tämä ole näin syvältä sitten kotona. Eihän? Enkä suostunut uskomaan vastausta, jonka sain: se on valitettavasti vaikeampaa toiseen suuntaan.
No juu, jos haluaa törkeästi valehdella ja vähätellä, on totta että se on vaikeampaa. Jos taas kohtaa asiat realistisesti, voisi kuvailla että tulet kärsimään univajeesta tavalla, joka saa ensimmäiset viikot vastasyntyneen kanssa näyttämään kylpylälomalta.
Koska tällä kierroksella ei nukuta päikkäreitä ihanan vauvan tuhistessa vieressä, ei kahvitella omien päikkäreiden jälkeen, eikä ainakaan olla itse missään välissä nukkumassa hyvillä mielin. Jos saisitkin nukkua, tiedät että se on väärin ja karhunpalvelus oman jet lagin voittamiseksi. Sitten kun olisi oikea aika nukkua, lasten sisäinen kello valitsee toisin.
Tällä kierroksella yritetäänkin pitää lapset hereillä väkisin ainaisen nukuttamisen sijaan. Sitten yritetään herättää ne väkisin, sen sijaan että hyssyteltäisiin kattiloiden kolinaa. Tämä toistetaan useita kertoja päivässä, lasten ollessa jokaisen valvotus/herätystaistelun välissä unikiukuissaan kuin suoraan manaajasta, vaimon esittäessä Norman Batesin äitiä.
Yöllä farssi käännetään toisinpäin, ja yritetään kaikin voimin pitää unessa lapsia, joiden mielestä kello kolme aamulla olisi tosi hyvä aika leikkiä. Ja siihen asti kanniskellaan tunnin välein matkastressiään huutavaa vauvaa. Tunnin ajan.
Kukaan ei nuku silloin kuin haluaisi, eikä kukaan nuku tarpeeksi. Ulkona oleva ”kesäinen” sää ei auta yhtään, sillä kroppa tarvitsisi auringonvaloa ymmärtääkseen yön ja päivän eron. Eikä harmauteen ole kiva mennä tekemään ”jotain”. Niinpä haahuilemme täällä asuntomme seinien sisällä, niihin välillä puoliunessa törmäten, ja minä lasken tunteja taaksepäin ymmärtääkseni heittääkö ne nyt taas ”yöunilleen” vai voisiko antaa nukkua. Tasaisin väliajoin yritän herätellä seurakseni matkalaukkupujotteluun noita muita zombeja, yleensä huonoin tai vähintään ikävin tuloksin. Ne katsoo takaisin punaiset silmät päässä pyörien, turvonneiden luomiensa raoista tirkistellen, vaatien lisää lepoa. Ja minä natsitan samalla itse kipeästi unta kaivaten: kyllä nyt on herättävä.
On myönnettävä; menomatkan aamuneljän herätykset oli ihan lastenleikkiä. Sen kuin meni itsekin ensin kahdeksalta, sitten yhdeksältä ja lopulta vasta kymmeneltä nukkumaan. Iltaisin vähän väsytti, mutta pidettiin itsemme kiireisinä kunnes uni sai tulla. Nyt olen epätoivon partaalla. Tuntuu ettei tämä tule ikinä helpottamaan, etenkään kun uskon meidän tekevän jatkuvasti jotain ”väärin”; unia vääriin aikoihin vääriä määriä. Hyvänä puolena ei toisaalta itsellä ole perinteistä jet lagia. En todellakaan herää pirteänä ”väärään aikaan”. En herää, enkä ainakaan pirteänä.
Ehkä tätä kestäisi vähän paremmin, jos ei takana olisi jo puoli vuotta huonoa unta muutenkin ja kirsikkana vielä kaksi lähes täysin unetonta yötä matkustamisen takia. En vaan kestä. (Vielä lomalla oleva) Insinööri ehdotti luontevaa tapaa, jossa nukutaan juuri silloin kuin nukuttaa, kellot kääntyköön omaa tahtia. Minusta se kuulostaa liian helpolta, ei kai aikaeroa niin voi hoitaa. Eihän?
Sanokaa siis nyt että kohta helpottaa. Tai kertokaa edes, milloin. Ja miten. Voin odottaa kauankin jos joku antaa järkevät neuvot sekä takarajan kärsimykselle. Ihan vaikka huomisenkin jaksan vielä odottaa.
P.s. Tätä kirjoitan, koska yritän pitää itseäni hereillä juuri päättyiden 3,5h ”päiväunien” jälkeen. Kakkonen nukkuu rinnalla, koska en jaksa kuunnella nyt sitä huutoa jonka äskeisen herääminen aiheutti. Ykkönen ja Insinööri kuorsaavat samoin edelleen, enkä löydä itsestäni voimia niidenkään herättämiseksi. Just nyt kaikista mahtavinta olisi luovuttaa kokonaan ja mennä itsekin takaisin nukkumaan. Mutta en pysty kärsimään siitä taas yöllä tunnin välein. Aaargh. Muutin juuri mieleni. Ei matkustetakaan enää ikinä mihinkään.
