Hapannaama leipoo

Kun odotin Ykköstä, lähipiiriin putkahteli vauvoja. Niistä poikkeuksetta jokainen arvosti viihdytystaitojani hurjasti, nauroi ja hymyili helposti ja paljon. Toiset jopa niin paljon että omat vanhemmat kuvasi innoissaan ja ihmetteli ”miten sä sen teet”. Totesimme että kiva, vauvat selkeästi tykkää musta. Samaan hengenvetoon naureskeltiin että varmaan sitten tämä oma vekara ei arvosta tätä komediaa ollenkaan. Sitten saapui Ykkönen.

Varmaan arvaatte jo nyt mihin tämä oman elämän ironia johtaa? Ykkönen ei sitten sillä tavalla arvostanut. Koko pienen elämänsä hän on ollut vähintäänkin ”vaativa” nauratettava ja viihdytettävä. Erään kollegani sanoin Ykkönen on ollut ”elämäänsä pääsääntöisesti tyytymätön”. Tai ei ehkä ihan tyytymätön, mutta aika hapannaama täällä meillä välillä asuu. Sellainen että heikkoina tuoreen äidin hetkinä kyselin Insinööriltä ”onkohan se onnellinen meidän kanssa?”.

Sittemmin olemme tottuneet tähän vakavaan pohdiskelijaamme, eikä hetkelliset hapannaamuudet niin haittaa. Lähinnä siitä on tullut huvittavaa. Niin kuin tänään; vedimme Ykköstä pulkassa noin 20 minuuttia kylään kavereiden luo. Pulkan kyydissä istuminen on yksi siisteimmistä jutuista mitä Ykkönen tietää. Joten luonnollisesti se istui koko matkan täysin ilmeettömänä ja hiljaa. Me kikatettiin Insinöörin kanssa vieressä – miten joku voi olla noin kypsyneen oloinen kun tietää että sillä on oikeasti kivaa?

Lähes yhtä ilmeettömänä sujui eilinen leivontahetki. Päätin kokeilla sämpylöiden tekemistä Ykkösen avustamana. Kelasin, että jos tarhassa pystyvät siihen 12 lapsen kanssa niin kai minäkin hitto vie sitten pystyn yhden kanssa. Ihan hienostihan se menikin. Ykkönen heitti jauhoja suunnilleen sinne minne piti, ~~hakkasi~~ vaivasi taikinaa apinan raivolla ja söi matkan varrella vain pari kourallista taikinaa. Itse muotoilemansa sämpylänkin söi välipalaksi hyvällä ruokahalulla. Hymyjä? Nauruja? No niitä nyt ei ihan hirveästi irronnut. Mutta hiljaa se oli, ja siis varmaankin suht tyytyväinen. Jatkamme harjoittelua.