Aaargh, kommentit on ihania ja niihin on kiva vastata, mutta nyt kylla kannykalla napyttely oli vahan too much, vaikka auringossa istuinkin. Oli siis pakko siirtya kirjoittamaan ihan koneella, vaikka sitten saattekin vahan karsia tasta umlautien puutteesta. Sori.
On niin nimittain hermot kireena askeisen jaljilta, ettei jaksa kannykkaa enaa kaivaa tata stooria varten esiin. Ykkosella on menossa joko aivan jarkky uhman alku, hampaiden tulo, aikaero, matkavasymys, flunssa tai niiden kaikkien yhdistelma. Ihan kaikki on vaikeaa, ihan kaikesta saadaan maailman isoin itku aikaan ja enaa harvoin nahdaan sita ihanaa pikku riiviota joka kikattelee ja nauraa kaikelle. Ennemmin taalla asuu Kuningas Ei, joka potkii tahallaan pikkuvauvoja ja heittelee tavaroita. Siis klassinen ”kuka on vienyt mun lapsen ja mika taa tilalle tullut ehkaisyvaline on” – tilanne.
Kohokohtana alkaa olla nukutustilanteet, jotka on viimeisten kuukausien aikana olleet superhelppoja. Sen kun on vienyt lapsen sankyyn niin se on nukahtanut, tai jopa itse pyytanyt paasevansa sinne nukkumaan. Karma taisi huomata antaneensa meille liikaa herkkuja, koska nyt potkitaan perseelle oikein kunnolla. Vietin juuri puoli tuntia keuhkojensa pohjasta huutavan lapsen kanssa. Insinoori oli sita ennen tehnyt samaa puoli tuntia. Oli siis paivauniaika, mutta kun isot pojat jai leikkimaan, ei neitikaan mielestaan tarvitse unia. Koska me paatettiin toisin, oli pakko tapella asia loppuun asti. Istuin siis tuolla vierashuoneessa, pitelin vakisin ”apua!” ”tonne!” ja ”isiiiii!” huutavaa lasta ja mietin etta nainhan niiden piti rauhoittua, vakisin pitelemalla. Odotin millloin alkaa se kirjojen kertoma vaihe, jossa ”lapsen itku muuttuu surulliseksi ja han rauhoittuu syliin”. Pah. Ehka teidan lapset tekee niin, meidan lisasi kierroksia vaan entisten paalle.
Lopulta luovutin kirjallisuuden ohjeiden seuraamisen ja laskin rimpuilevan kasan sankyynsa huutamaan ja jain vierelle istumaan. En sanonut mitaan, en kaskenyt mitaan, en tehnyt mitaan. Annoin vain huutaa, istuin vieressa ja luin Akkaria. Pari kertaa yritin silittaa lohduksi ja siita seurasi vain kahta kauheampi huuto ja kaden poistyonto. Siispa lapsi nukahti itse omaan huutonsa, mina vieressa.
Nyt seuraa valintavaihe: jatkammeko tata huudatustyylia ja nukkumaan pakottamista, vai yritammeko jotain lempeampia keinoja? Pitaisko ennemmin vaikka leikkia sitten viela se puoli tuntia ja yrittaa udestaan? Palauttaa paivarutiinit tarkemmin seurattaviksi ja valmistella nukkumaan meno ihan superkunnolla? Johtaako pakkonukutus vain ojasta allikkoon jos nukkumaan menemisesta tulee ihan kamalaa, vai onko kyseessa rajojen testaus? Uskoisin etta osa johtuu matkasta, eika nyt kannata mitaan ihmeellista yrittaakaan, mutta toisaalta reissua on viela kaksi viikkoa jaljella, joten on riskina etta naa temput jatkuu sitten kotonakin.
Ja se on muuten ihan varma, etta paivaunista en anna periksi. Se saa luvan nukkua niita vaikka kouluun asti.