Ajelin tänään kylästä kotiin kaksi nukkuvaa tyyppiä takapenkillä. Oli pimeää ja märkää, ja iltapäivän ruuhka pahimmillaan. Aivan otollinen nokkakolarin paikka siis. Autoilijat olivatkin taas kerran varsin yllättyneen oloisia sekä vallitsevasta säätilasta, että autojen suuresta lukumäärästä (yli 10), ja eräskin sankari melkein ajoi kylkeeni. Samaan aikaan kirjoittamaani tekstiviestiin tuli kirjoitusvirhe, mutta muuta kamalaa ei sattunut.
Sen puolitoista sekuntia, jonka ajan ehdin miettiä osuuko vai ei, ehdin kuitenkin taas kohdata sen. Pelon. Mitä jos toi osuu meihin, mitä lapsille käy?
Siitä asti, kun sain kuulla varsin empaattiselta gynekologilta, että ”ei sulla varmaan luonnostaan mitään ovulaatiota ole”, elämääni astui Pelko. Se alkoi pelkona siitä, etten voi tulla raskaaksi. Sitten se muuttui luonnollisesti peloksi keskenmenosta. Sitten rakennevauriosta, ennenaikaisesta syntymästä, raskausmyrkytyksestä, synnytyksestä ja sen komplikaatioista… Taisin iloita ja nauttia koko raskaudesta ensimmäistä kertaa vasta kun Ykkönen monotti minua kesken palaverin. Silloin se muuttui todelliseksi. Mutta vasta kun se imukupilla Legon muotoiseksi molskahtanut pää saapui maailman ja antoi äänimerkin, huokaisin helpotuksesta: saimme terveen lapsen.
Mutta ähäkutti, Pelko löysi tiensä takaisin. Mitä jos se ei opi syömään rinnasta, mitä jos mä tiputan sen, mitä jos se muuttuukin taas keltaiseksi, mitä jos se sairastuu tosi pienenä, mitä jos se vihaa meitä, mitä jos?? Ehkä pahin oli ajomatka takaisin kotiin, sopivasti siinä 72h masennuksen korvilla. Itkin koko paluumatkan, koska olin vakuuttunut että rekkakuski vieressämme saa hetkenä minä hyvänsä elämänsä ensimmäisen epilepsiakohtauksen ja auto syöksyy kaikella voimalla suoraan upouuden vauvamme päälle. Vauvan, jota minä en ole vielä edes ehtinyt nälkiinnyttää, tiputtaa tai traumoittaa.
Kun pahin hormonisumu hälveni, ja aloin taas löytää osan itsestäni, ymmärsin. En voi pelätä loppuelämääni. Lapset tulevat sairastumaan, jäämään päästään kerrossängyn tikkaisiin kiinni, murtamaan luitaan, joutumaan sairaalaan, vetämään kännit ostarin takana, särkemään sydämensä ja saamaan potkut. Ehkä ei kaikkea niistä, mutta aina jotain käy. Ja suurinta osaa ei vaan voi estää, eikä niitä kannata jäädä pelkäämään. Se on melko halvaannuttavaa nimittäin, se alituinen Pelko. Se estää monet kivat jutut metsäretkistä ensimmäiseen polkupyörään. Pahimmillaan se pelkäävä äiti on muiden mielestä hysteerinen, kun se varjelee vauvaansa muiden huonoilta otteilta ja vääränlaiselta ruualta.
Mutta emmehän me tyhmyyttämme pelkää, vaikka osa peloista epärealistisia onkin (esim se vihaaminen ei ole ihan vielä relevanttia, se astunee kuvioihin vasta teinivuosina). Me pelkäämme, koska luonto sanoo niin. Sitä pientä säälittävää rääpälettä nyt vain on suojeltava autoilta, muilta ihmisiltä ja myrskytuulelta. Raukka on juuri puskettu alasti maailmaan, josta se ei ymmärrä yhtään mitään vielä piiiiitkään aikaan, kai jonkun on pakko pitää sen puolia! Ei se meidän kummallinen käytös siis taidakaan olla pelkästään hysteerisen* (uuden) äidin pelkoa. Ehkäpä se onkin vastasyntynyttä äidinvaistoa. Toisilla se on ehkä alun alkaenkin vahvemmin pinnalla kuin toisilla, mutta kaikki me opimme jossain määrin elämään sen kanssa.
Sillä aikaa kun me opettelemme ajamaan huonoissa olosuhteissa, leikkaamaan vastasyntyneen minikynsiä ja antamaan lapsemme kävellä yksin kouluun, esitän julkisen vetoomuksen teille muille: älkää arvostelko vanhempien pelon määrää lapsiensa suhteen. Älkää ainakaan nimitelkö ketään hysteeriseksi.
Meidän elämämme ja onnemme kun rakentuu niiden pienten olentojen varaan. Kyllä sen menettämistä saa vähän pelätä.
*Tiesittekö, että hysteria on tarkoittanut mm. ”tunteellisesti ylireagoivaa naista”. Kuka sen muka määrittää, mikä tunne on liikaa ja mikä sopivaa? Ärsyttävä sana siis, älkää käyttäkö sitä.