Muistattekohan vielä, minkälaista oli meidän perheen leikkipuistoilu tähän aikaan viime vuonna?
En minäkään. Tai muistan minä jotain, ainakin sen, miltä meidän vaunujen kahva tuntuu kun niitä työntää ympäri ympäri ympäri hiekkalaatikkoa, toivoen että isompi lapsi saisi edes puoli tuntia leikkiaikaa ennen kuin pienempi herää kiljumaan. Sitä en tainnut enää edes uskaltaa toivoa, että se pienempi nukkuisi vielä kotonakin, ehei, päivän unet ja levot meni siinä. Mutta palataan sinne puistoon. Siellä minä siis istuin (tai siis kävelin), univelkaisena ja vihaisena, masentuneen onnellisena. Nostin yhtä keinuun ja yritin samalla edelleen hytkyttää toista joko vaunuissa tai sylissä. Tai jopa rinnalla.
Niin, minkälaista on Insinöörillä?
En minä sitä, että katkera olisin. Mutta ei ollut kaukana, ettei näyttöpäätteen värjäämä sinertävänvalkoinen käteni olisi ojentunut läpsäisemään ihan vähäsen. Vain vähäsen, koska voimat ja hermopäätteet ovat kuolleet istumatyöasennossa.
Kivahan se on että niillä on kivaa.