Tänään klo 21.00
Unohtakaa kaikki mitä sanoin: tää on kauheeta. Kaksi aivan sekopäisen väsynyttä lasta tax -freessä jahtaamassa tosiaan hyllyjen välissä kikattaen. Minä sanomassa kovaan ääneen ”huh huh kenenhän lapsia nämä oikein on”.
Sanoin ihan oikeasti. Harmillisesti vitsi ei ollut uskottava, eikä hauska (muiden mielestä), joten jouduin kantamaan kaksi huutavaa lasta kainalossani ja samalla kovaäänisesti performoimaan muille miten ”tämä teidän käytös ei ole nyt yhtään hyväksyttävää” jättäen jälkeemme yhden ostoskorin täynnä fazerin sinisiä patukoita, jotka Nelonen oli ehtinyt kassalinjalta poimia.
Istuin kaksi pettynyttä, itkevää pientä kainalossani henkeä vetäen kun kaupan jo tutuksi tullut työntekijä meni ohi ja sanoi hymyillen ”tosi hienosti jaksoivat” enkä olisi oikeasti voinut olla ylpeämpi mun pienistä. Rutistin niitä vielä vähän enemmän.
Minä klo 22.15
Kaksi pehmeää ja puhdasta yöppäreissään sängyssä. Jäätävät sekoilut on ohi ja mun tehtävä on hyppiä sängyltä toiselle, kertoen kummallekin vuorostaan miten paljon rakastan. Ainakin ”enemmän kun Harri Hylkeen turkissa on karvoja”.
Silitän miljoonista silityksistä pehmeäksi muovautunutta puuvillaa, syntymästä silkkistä poskea ja kauneinta hiussuortuvaa. Kerron, mikä kaikki lapsessa on ihanaa ja lisään listaan sen mitä se sanoo seuraavaksi:
”Mä oon iso. Sä oot kasvattanut mut hyvin”.
Kyllä se on kuulkaa maailman ihaninta onnea saada nukuttaa pieniä ihmisiä.