Olen todella voimakkaasti ”kohta tapahtuu jotain kivaa” -ihminen. Suunnittelen, mietin ja ennen kaikkea haaveilen tulevaisuudesta. Ja tämä menee sitten ihan tosi pieneen detaljiin asti. Fiilistelen keskiviikkoisin torstaita, koska silloin on treenit, torstaisten koristreenien aikana mietin kohta odottavaa lämmintä suihkua, ja tietysti ihan joka päivä odotan aamiaista kuin kuuta nousevaa. Musta on oikeasti hienoa kun saa vaihtaa uuden käsisaippuapullon loppuun kuluneen tilalle. Pienen ihmisen pienet ilot.
Tavallaan olen kiitollinen siitä, että osaan iloita superpienistä jutuista. Sehän tarkoittaa että päivät ovat täynnä pieniä riemunkiljahduksia. Hei jee, uusi Deko! Hei jee, täällä oli vielä yksi jugurtti! Hei, jee Snapchat on päivittynyt! Oikeasti. No mutta, sitten ne varjopuolet. Jos pystyy ottamaan kauheat innot irti tuoreesta paketista kaurahiutaleita, saattaa olla taipuvainen melko suuriin fiilistelyihin oikeasti siistien juttujen edessä ja sitä myötä tietysti pelätä varsinaisen hetken pettymystä tai ainakin sen päättymistä.
Tänään oli se sitten se päivä vuodesta. Tunsin ensimmäistä kertaa sen suloisen piinaavan surumielisyyden.
”Kesä on kohta ohi”
Käveltiin lasten kanssa rappusia ylös kohti kotia, kello jo kahdeksan illalla ja rappukäytävä vielä ihanan kirkkaana, vain ikkunoiden valaisemana. Havahduin siihen miten pitkällä kevät on, ja miten lähellä kesä. Eli se on kohta ohi. Nyt eletään siis huhtikuun kymmenettä päivää. Jäät eivät ole vielä edes lähteneet ja tunnen jo miten vesi taas jäähtyy uimakelvottomaksi. Aurinko on ollut ehkä kahdesti ulkona niin kauan, että se on ehtinyt lämmittää poskipäitä. Olen kummallakin kerralla ollut ulkona ja miettinyt, saanko nyt varmasti tarpeeksi tästä ihanuudesta. Koska ihan kohta se on ohi. Se on, oikeasti! Enää pari mieletöntä uutta kevätpäivää, joiden jälkeen kevyt takki ja tennarit onkin taas ihan arkipäivää. Yhtäkkiä onkin juhannus jo ohi ja vielä piilottelevia hellepäiviä aletaan jännittyneesti laskea ja odottaa. Pahinta on heinäkuun 15. päivä jälkeen, kun kesä on jo ihan auttamatta elämänsä ehtoommalla puolella. Sanokaa mitä sanotte elokuun lämpimistä illoista, minä kyllä tiedän niiden tarkoittavan että ihan kohta on edessä syyskuun kylmät aamut.
Sillä vaikka kuinka kovasti asioita odotankin, syksyä ja talvea odotan kauhulla. Mulla on aina kylmä. Aina. Uskon että synnyin sisäisesti Kaliforniaan, mutta lähetyksessä meni jotain pieleen ja pohjolaan päädyin. Siispä mitäpä tässä muutakaan tekemään kuin laittamaan koko elämän onnistuminen niiden neljän viikon varaan, kun ehkä on riittävän lämmin.
No mutta. Mennään nyt sitten hengitellen taas läpi vuoden ihanimman kuukauden, toivoa täynnä olevan toukokuun. Sitäpaitsi, se on taas sunnuntai. Ihan kohta fiilistellään taas korista ja sitten taas perjantaita, uujeah!
(Ja kohta kesä loppuu.)