Niin ja mites se loppuunmyyty tanssiesitys, mehän varmasti ostettiin ne liput silloin kun siitä täällä valittelin?
No kun ei, vaan me hoidettiin koko homma alusta loppuun ihan klassiseen Valeäiti tyyliin. Seuraa taas kerran kyyneliä, hikeä ja oksennusta, por favor:
Herään maanantaiaamuun järkyttävässä pöhnässä, pää kipeänä, silmät turvonneina, kroppa hajalla. Ai niin, juoksin eilen sen kymmenen kilometriä kipeänä. Lähden töihin ja vannotan Insinööriä hoitamaan liput Ykkösen tanssiesitykseen, joka on samana iltana. Ne oli kai jo melkein loppu pari päivää sitten.
Kymmenen aikoihin kännykkään pärähtää viesti: liput loppu.
Soitan hysteerisen puhelun kotiin, mitämitäootsätosissas ja täytyyhän meidän sinne päästä ja entäs ne mummitkin? Koska hysteria ei auttanut yhtään, eikä mies muuttunut lipuiksi linjan toisessa päässä, tein sen mitä tälläisessa tilanteessa tehdään: soitin Stokkalle. Kävi ilmi että koko kaupungissa on vain kolme lippua jäljellä, eikä niitä saa varata. Ennen kuin ehdin edes vetää koko epätoivon kirjoa (eka tanssiesitys, traumoja kaikille jos ei päästä) oli liput jo tulostettu meille odottamaan hakemista. Kiittelin vuolaasti ja muistin taas rakastavani tuota ydinkeskustan ihmettä.
Kaikki hyvin siis, sovitaan Insinöörin kanssa että tulevat hakemaan täältä töistä puoli neljältä viimeistään, jotta ehdimme 16.15 alkaviin kenraaliharjoituksiin tapiolaan. Paikalle kun pyydettiin neljäksi.
Kello 15.01 saan soiton kotijoukoilta. Olin kuulemma kaiuttimessa ja minulle kerrottiin tämän hetkisen ongelman olevan se, ettei Ykkönen suostu tekemään mitään. Istuu vain vaunuissa ja huutaa (tämän sain toki ilman kertomistakin selville kun taustalla raikasi ääääeäeeäeeiiiiiäääämähaluuuuuunmäenhaluuuu!!!) Siirryin hieman sivuummalle käymään astetta kiusallisempaa konferenssipuhelua, jonka aikana yritin muka selvittää mikä on vikana (”äääääeeeeäääeeeäää!!!”) ja kerroin että nyt pitäisi kyllä syödä ja vaihtaa vaatteita (”äääääeeeeäääeeeäää!!!”) ja lopulta pyysin vain odottamaan siellä nätisti kunnes äiti tulee kotiin. Lähdin samantien kotiin ja mietin matkalla, että pienessä ikäerossa on puolensa: jos tähän uhmavaiheeseen yhdistettäisiin se mykkä raivopötkylä, miten niiden kanssa ikinä pääsisi mihinkään?
Yllättäen tilanne ei kotona ollut maagisesti parantunut tässä välissä, joten me vain siirsimme sen saman huutavan möykyn ilman ruokaa, niissä itsevalituissa vaatteissaan autoon. Kello 15.57 huuto oli loppunut, mutta ruuhka alkanut. Ykkönen oli viirunaamainen mutta tyytyväinen, Kakkonen leikki jo toista tuntia Insinöörin avaimilla hullun kiilto silmissä ja metallinmaku suussa.
Kello 16.08 kaarramme Tapiolaan, joka on hieman muuttunut sitten viime näkemän. Seuraa stressaantunutta ”no aja tonne / ei sinne pääse / no tonne sitte / minne? / no en minä tiedä!” ”keskustelua”, ja löydämme jonkin ihme parkkihallin noin kaksi minuuttia ennen kenraaliharjoitusten alkua.
Kello 16.12, viitisentoista sekuntia ennen auton pysäköimistä, Kakkonen oksentaa. Opin kaksi asiaa: 1. Matkapahoinvointiin ei tarvita kännykkää, avaimetkin riittää, 2. Olivat syöneet lounaaksi nakkeja ja pastaa.
Heiteltyäni ilmaan pari tarpeellista syytöstä (”miksi sun täytyy olla noin negatiivinen!” vastauksena ilmoitukseen ”mä en sitten tiedä mihin meidän pitää tulla”) nappaan vihreään kukkamekkoon ja punalilaraidallisiin velourverkkareihin ihan itse pukeutuneen Ykkösen mukaani ja jätän Insinöörin ratkomaan takaperoista nakkisoppaa.
Kuin ihmeen kaupalla löydämme perille, ja ehdimme lavalle muiden pienten menninkäisten kanssa juuri ajoissa. Ykkönen ei edes pissaa niihin verkkareihinsa, vaikka ei tietenkään ole käynyt vessassa pitkään aikaan. Huokaisen vielä vieressä istuneelle toiselle äidille, että pikkuveli oksensi autossa ja saan takaisin sen äitien myötätunnoksi kooditetun vihaisen ettekaitevaan -kysymyksen ”ai, onko teillä kotona vatsatautia?” ei ole, näemmä vain avainten syömisestä autossa voi tulla paha olo.
Kenraalin jälkeen palaamme aulaan, ilman mitään hajua siitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Joukkoomme liittyy takkiin puettu Kakkonen (muuta puhdasta ei ollut koska tiuskaisin lähdön hetkellä että ei se nyt mitään vaihtopaitaa tarvi, nyt mennään!), joka tuoksahtaa vielä vienosti mahahapoilta. Ovista työntyy vielä Mummua, Mummia, Serkkua ja Ugia, ja ostamme vielä muutaman lipun, vaikka emme osaa laskea montako tarvitaan.
Vien Ykkösen takaisin pukkariin, löydämme esiintymisvaatteet ja rikomme ensimmäisen esitysmekon. Saan toisen sille päälle ja vaipan varmuuden vuoksi myös, onnistuin! Jätän superreippaan tytön yksin pukuhuoneen hirveään hälyyn ja poistun paikalta opettajalle polleasti hymyillen. Ja potkaisen samalla jotain toista tyttöä päähän. Hups.
Pääsemme vihdoin kaikki katsomon puolelle, Kakkonenkin rauhoittuu niiden aika freesien avainten kanssa syliin. Ensimmäinen esitys saa sen hytkymään hulluna samban tahtiin. Sitten vihdoin lavalle ilmestyy ensin paikkamerkkejä, ja niiden perässä ihan mielettömän pienen näköisiä menninkäisiä. Niillä on kaikilla eriväriseksi värjätty tyyyliina päällään.
Kun aplodeista hetkeksi hämmentynyt Ykkönenkin löytää omalle paikalleen, saa pienten esitys alkaa. Naisääni laulaa ”pyörin pyörin pyörin, ja katson maailmaa” ja pienet saparot alkavat pyöriä omilla paikoillaan. Jotkut heti ja jotkut vasta sitten kun olisi jo aika nousta seisomaan.
Askelmerkeistä viis, muu katsomo, maailma, oksennukset ja kiireen hiet pyyhkiytyvät mielestäni. Unohdan jopa marmatukseni kalliista lipuista ja koko harrastuksen järkevyydestä. ”Tämä oli niin sen kaiken arvoista” mietin, kun pyyhin liikutuksen kyyneleitä ja nauran onnesta. Miten ihana tuo pieni voikaan olla.