Kun äitiys on vaikeaa

Joskus on tosi vaikeaa olla äiti. 
Tänään meillä oli järkyttävä kiire päiväkodin jälkeen, kiire joka oli jo etukäteen tiedossa. Oltiin menossa Ykkösen kanssa PR-toimiston kutsumaan leffailtaan, tilaisuus jota oli odotettu aivan h.u.r.j.a.n pitkään. Siis prinsessoja! Herkkuja! Tyttöjen retki!!
Harmi vain, että tilaisuus alkoi klo 16.30. 
Aikataulupaine oli ilmeinen: palaveri loppuu 16.00. Lapset haetaan päiväkodista 16.15. Paikalla pitäisi olla 16.30. Teimme Insinöörin kanssa game planin, joka kulminoitui siihen että hän hakee lapset ja minä haen valmiiksi pissatetun ja Barbeja repussaan kantavan Ykkösen kotoa pyörälläni klo 16.25. Mahtavaa, suunnitelma, homma hoituu! Tässä kohtaa ei ole vaikeaa olla äiti. 
16.26 käydään puhelu, jonka taustalla kuuluu raivoisa huuto. Ilmeisesti Kakkonen on havainnut että kyseessä on kiiretilanne, ja heittäytynyt kaksivuotiaaksi. Ihan kaikki ongelmat eivät selvinneet, mutta se tiedetään, ettei hänen pyöräänsä olisi Insinööri saanut taluttaa. Ja se tiedetään, että tilanne päättyi täysstoppiin korttelia ennen kotia, naama seinää vasten huutaen, karavaani paikalleen pysähtyen. Insinööri oli liikkeellä omalla pyörällään eikä siten saanut yhtä kiukuttelevaa ja yhtä iloisesti alamäkeä pitkin rullaavaa lasta tuotua yksinään kotiin. 
Niinpä poikkeamme suunnitelmasta. Kiiruhdan paikalle ja teen sen mitä täytyy: unohdan hetkeksi kiireen. Kyykistyn Kakkosen viereen ja kuuntelen, ymmärrän, olen läsnä. Kerron, että joudumme valitettavasti Ykkösen kanssa lähtemään, mutta tulkaa te isin kanssa rauhassa ihan omaan tahtiin perässä. Katso, tässäkään kohtaa ei ole vaikeaa olla äiti, uhma happens. Sen kuin hengittää muutaman kerran. 
Mutta sitten meni vaikeaksi. Kulman takaa ilmestyy nainen joka kertoo minulle Miten Tämä Pitäisi Tehdä: 
”Nyt ei mitään neuvotteluja siinä, vaan kakara kainaloon kantoon ja menoksi!”. 
Silloin oli aivan helvetin vaikeaa olla äiti. 
Koska jos en olisi, minun ei olisi tarvinnut esittää sitä tyyntä roolimallia, joka lausui hymy huulillaan ”kiitos mielipiteestä” vaan olisin voinut sanoa sen mitä ajattelin: 
”Kuule voit viedä itsesi ja 70-luvun kasvatusmetodisi nyt helvettiin siitä, tässä vituttaa kaikkia jo ihan tarpeeksi. Minä tässä tuen lastani niin ettei siitä tarvitsee kasvaa sinun kaltaistasi katkeraa aikuista. Ja Ps. Olet väärässä – en neuvottele. Ja sulla on törkeän ruma takki. Mukavaa päivänjatkoa!”