Musta vanhemmuus kuulostaa nykyään vaikeammalta kuin mitä se oikeasti on. Oon miettinyt, uskaltaisinko itse lähteä tähän hommaan, jos nyt olisin parikymppinen ja seuraisin julkista keskustelua.
Erityisesti kaksi tiettyä puhetapaa vaikuttaa minusta siihen, että vanhemmuus vaikuttaa urheilulajilta ja tavallisista tavallisin arki jää vähän paitsioon.
Ensinnäkin, meille puhutaan nykyään huonoista vanhemmista. Perinteisen median puolella kerrotaan eri sanamuodoilla, kuinka ”vanhemmuus on kadoksissa”. Aina tehdään jotain vähän väärin.
Tää on musta siksi ärsyttävä teema, että se jää tohon syyllistämisen asteelle: mitään aitoja ratkaisuja tai erityisesti tukea ei tarjota.
Varmasti on vanhempia, jotka tekee asioita ”väärin”, mutta voisiko heitä vaikka auttaa?
Sitten on se hifistelypuoli, jossa jo valmiiksi tosi hyville vanhemmille tarjotaan tapoja tehdä vielä vähän paremmin.
Lapsen tukena pitää olla, mutta liikaa ei saa auttaa. Älä avaa smoothien korkkia heti, kannusta yrittämään itse! Muista kannustaa, mutta palkitse yrittämisestä, älä tuloksesta. Älä lahjo, ei vaan lahjo sittenkin, se kasvattaa jotain. Muista ettet kehu liikaa, väärin tai vain ulkonäköä. Tee näin, älä tee sittenkään näin.
Tätä näkyy eniten somessa, onneksi nykyään myös satiirisesti kun naureskellaan juuri sille miten vaikeaa milleniaalivanhemmuus on.
Nää on hyviä juttuja, mutta saavat yksittäisillä videoilla liian ison painoarvon suhteessa koko elämän kirjoon ja päivän miljooniin tapahtumiin.
Mä ajattelen, että vanhemmuus on loppujen lopuksi viisi ateriaa päivässä ja niiden välissä tapahtuvaa liikettä ja unta, rakkautta ja syliä. Käskyjä ja konflikteja, yhteyden katkeamista ja uudelleen rakentamista. Kaikkien kunnioittamista, puolin ja toisin.
Tähän pystyy lähes kuka vain.
Oikeasti se maalaisjärki ja iso sydän riittäisi edelleen, mutta eihän se siltä enää aina kuulosta.
Haluan sanoa että voi olla 10+ vanhempi vaikka ei opettelisi nukuttamisen taktiikoita (white noise, assosiaatiot, rytmi, merkit!) tai ravinnon makroja.
Tai vaikka välillä huutaisi lapsille.
Tätä yritän itse muistaa kun kohtaan taas yhden asian, jossa voisi tehdä vielä kaks prossaa paremmin.
(Ja sen että jotain tulee menemään kuitenkin sillä tavalla pieleen että lapsi valittaa siitä mulle 30v päästä. Silloin vastaan että anteeksi, parhaani yritin)