Se alkoi niin älyttömän hyvin: vain me kaksi, tyttöjen lenkillä. Toinen pyörällä ja toinen kävellen.Vähän juoksemiseksikin se jopa välillä meni kun se toinen innostui niin kovin potkimaan. Ihasteltiin kaunista iltaa, kivaa Helsinkiä ja etsittiin uusia paikkoja. Päädyttiin Baanalle opettelemaan aakkosia. Löytyi L niin kuin Linnanmäki ja N niin kuin Nenä. Success!
Kyllähän minä tiesin, että kello oli jo puoli kahdeksan, ja että oltiin aika kaukana kotoa.
Kyllähän se silti kyrsi, kun tismalleen puolivälissä, mahdollisimman kaukana kotoa, meistä pienempi pisti päälle italialaisen lakon. Tanssittin tahtiin askel, askel, hidastus. Askel, askel, pysähdys.
Pääsin taas kyytiläiseksi siihen äitiyden ihanaan vuoristorataan, jossa hyvät, pahat ja rumat tunteet taistelee: v***tti kun yksi pysähtyy metrin välein ja sitä saa vaivoin kiukkunsa hilliten kauniisti houkutella ja maanitella. Turhautti, kun asialle ei voinut yhtään mitään. Harmitti, että se oli täysin omaa syytä – mitäs mentiin niin pitkälle näin myöhään. Hävetti, että olin vähän lyhytpinnainen. Kun se nyt vain oli jo tosi väsynyt, ei kai noin pieni jaksakaan. Silti olin pikkasen ylpeäkin, kun en taantunut (ihan) täysin riivatulle ”Nyt tulet sieltä vaikka itkien” tasolle. Ei ollut muuten kaukana. Kävelin vain edellä ja kuiskailin hiljaista v-sanaa, samalla kun taakseni juttelin kevyellä äänellä että nyt vielä vähän kultaseni.
Tietysti se päättyi siihen, että minä kannoin yhtä 14 -kiloista, sen pyörää, ja sen kypärää. Ja sen minulle lahjaksi poimimaa kukkaa. Tietysti kävi myös niin, että jossain vaiheessa perässäni kulki dramaattisesti uliseva uhmaikäinen, ja sain paheksuvia katseita kanssakulkijoilta. Etenkin silloin kun se pieni draamakuningatar kaatui (siinä muuten kaatuu helposti jos keskittää kaiken huomionsa krokotiilinkyynelten puristamiseen silmät kiinni). Tilanne, joka toki päätyi siihen, että kannoin taas koko settiä. Jos nyt jätetään huomioimatta, että tämä kaikki saattoi kiristää hermoja ja survoa välilevyä, olihan tässä taas puolensa:
- Minä sain hikiliikuntaa
- Ykkönen oppi kirjaimet L ja N
- …
- …
- tota, no oli ihan kaunista…
- …en huutanut lapselleni, kiroilin vain sen kuulematta…
- Minä opin etten enää lähde lenkille kaverin kanssa, joka ei niin välitä lenkkeilystä.
- Se on ohi.
