Netissä on kuitenkin yksi tosi nihkeä puoli: kaikki sinne laitettu on siellä aina. Emmekä voi koskaan ennustaa, miten joku viattomalta tai söpöltä tuntunut asia voi kääntyä myöhemmin elämässä, vaikka kiusaajan käsissä. Kiusaajaksi lasken tässä muuten sekä koulun pihalla tapahtuvan, että keskustelupalstoilla tapahtuvan ilkeilyn.
Tästä kirjoitti hienosti vastikään Minttu, jonka blogissa lapset esiintyvät sekä nimillään että kasvoillaan.
”Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki. Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.”
Myös Minityylin Sari pohti lasten roolia verkon käyttäjinä ja sisällöntuottajina (halusivat he sitä tai eivät) erittäin tarkkanäköisesti omassa blogissaan. Tässä kiteytyy se, mitä minäkin ajattelen lapsista netissä:
”Lapset kasvavat sosiaalisen median käyttäjiksi pienestä saakka, ja se, että hyvin pieni osa heidän lapsuuttaan on jo tallentunut verkkoon, ei ole pelkästään uhka, vaan myös ilon ja ylpeyden aihe. Eikä tämä tarkoita sitä, että voisimme jakaa lapsistamme mitä tahansa yksityistä tietoa, jollaista emme jakaisi itsestämme. Meillä vanhemmilla on vastuu ja velvollisuus kasvattaa lapsemme myös tähän some- ja datamaailmaan, jota emme itsekään täysin hallitse. Se vaatii opettelemista ja aikaa. Jaksammeko? Osaammeko?”
Sain pienen vilauksen Sarin fiksuista ajatuksista jo pari kuukautta sitten kaljatuopposen ääressä. Vertailimme blogiporukalla kuka kertoo mitäkin lapsistaan omassa blogissaan. Sarin keskusteluun lisäämä näkökulma sai minun podcast-nenäni heti havahtumaan. Sari sanoi, että hänen lapsensa (9 & 16v) ja heidän kaverinsa eivät pidä blogeissa ja muualla somessa näkymistä pahana asiana. Päinvastoin, he suorastaan odottavat sitä. (Asia referoituna noin suunnilleen, kaljoja oli juotu silloin jo muutama joten havainnointikykyni ja muistini saattavat yhtäaikaisesti pettää).
Pyysin siltä istumalta Saria avaamaan ajatuksiaan kanssani Valeäidin Nauhoituksiin. Sen puolen tunnin jutustelun jälkeen itselläni oli valtavan helpottunut olo: Sarin omien kokemusten perusteella tämän hetken teinit ja lapset tuntuvat olevan erittäin fine netissä olemisen kanssa. Se on tavallista, tylsää ja ehkä jopa vähän oletettua.
Yksi suurempi huoli keskustelun aikana nousi kuitenkin esiin. Lapset netissä. Siis lapset itse netissä, aktiivisina käyttäjinä. Mitä he siellä tekevät, kenen kanssa keskustelevat, mitä kuvia laittavat ihan itse itsestään?
Juuri nyt uskon, että mammablogia suurempi uhka lapsen netti-identiteetille on lapsi itse. Meidän vanhempien vastuulla on toki miettiä tarkkaan, mitä lapsistamme nettiin kerromme. Mutta vielä suurempi vastuu meillä on mediakasvattajina ja esiliinoina, tosi monen vuoden ajan. Vanhemman tehtävä on suojella lapsen yksityisyyttä, ja se pätee myös lapsen itse tekemiin asioihin.
Alla Sarin ja minun jutustelua aiheesta. Puolituntinen, joka sai ainakin mut miettimään asioita vielä vähän toiselta kantilta. Muuttuiko joku ajatus sulla?
Jaksoon pääset tästä tai alta klikkaamalla.
Ps. Ykkönen ja Kakkonen istuivat koko tämän tekstin kirjoittamisen ajan sylissä ja lukivat sitä samalla. Mikä mahtava tilaisuus mediakasvatukseen!