Kirjoitin blogiin jutun, joka tuntui tahmaiselta. Se oli valitusvirsi siitä mikä minua somessa väsyttää. Kirjoitin sen tahallani huonosti eli niin etten jälkikäteen katsonut onko se nyt toisteinen, väärin tulkittava tai puuttuuko punainen lanka. Oli tärkeää kirjoittaa vain jotain vaikka sitten vähän ohi, päätin jo tehdessä että en ehkä julkaise sitä tai voin vaikka ottaa sen pois jos siltä tuntuu.
Samoilla höyryillä pidin instaliven jossa valitin samat asiat. Siinä puhuessa suoraan ja kiertelemättä (mikä siinä onkin että nää livet tuntuu vapauttavan yksityisiltä vaikka oikeasti nekin näkee tuhannet? Ehkä se ettei palaute oikein samalla tavalla ehdi tulla!) saatoin tahtomattani tajuta mistä on kyse.
Tänään en jaksa olla niin ammattimainen että kirjoittaisin uudestaan sen ekan tekstin joka oli vähän huono ja haparoiva vaan totean vain tämän olleen sen tekstin anti:
”… on kuluttavaa etten oikein viitsi olla ihan 100% oma itseni [someviesteihin] vastatessa. Ei siksi etten haluaisi olla aito vaan koska en oikeasti halua loukata enkä halua käyttää lisää aikaa tilanteen selvittelyyn. Olen aito minä mutta se sliipattu puoli, jota käytetään töissä ja ravintolassa.”
Ai jumalauta tämähän se on mikä mua väsyttää! Se että elän jatkuvasti jonain helvetin esimerkkinä, olen paras mahdollinen versio itsestäni! Helvetti sentään miten kuluttavaa!
Äskeisessä kappaleessa esimerkiksi olisi normaalisti sanan helvetti tilalla sana hitto koska tiedän että liian kova kiroilu tuntuu joidenkin mielestä pahalta. Mutta tiedättekö, minä kiroilen oikeassa elämässä ihan vitusti.
Tai kiroilisin, mutta en voi.
Aamuseiskasta iltakymmeneen olen äiti. Ihan oma itseni, mutta hitusen hillitty versio. En vitsaile anaaliseksistä tai viljele vittua. En ehkä muutenkaan tekisi niin koko ajan mutta saattaisin! Ehkä joskus haluaisin! Äitinä dimmaan, valitsen vähän mitä sanon, vitsailen ikätasoisesti ja sanoitan muidenkin tunteita.
Se on kuluttavaa.
Toimistoaikoihin olen töissä. Ihan oma itseni mutta vain valikoidut palat siitä. Olen tietoisesti vaikkapa hitaampi kuin luontaisesti (esim palavereissa, aaaah suojatkaa minua niiltä!) ja jaksan paketoida sanani vähemmän kärkkäästi kuin mitä ne itsestään tulisivat. Teen kirjaimellisesti asiakaspalvelutyötä myynnin ja projektien parissa ja yritän ylipäänsä olla sillä tavalla toimistokelpoinen, ammattimainen ihminen.
Todella kuluttavaa.
Sitten on tämä some, jossa pitkään luulin olevani henkilökohtaisesti. Nyt mun on myönnettävä itselleni että kaikki mitä täällä teen on työtä. Siis sillä tavalla että minua on lähtökohtaisesti eri tavalla oikeus kritisoida, kyseenalaistaa ja haastaa kuin jotakin muuta somen käyttäjää. Ymmärrän että mediani on kasvanut niin isoksi että mulla on tiettyjä vastuita.
Ennen kaikkea, joudun itse kantamaan vastuun siitä että jos sanon jotain vähän löysemmin muotoiltua, saan paljon viestejä joissa vitsaillaan, tarkennetaan tai jopa suututaan. Sehän on ok ja täysin ansaittua! Mutta koska en jaksa sitä jälkipyykkiä, dimmaan itseäni ihan hirveästi täällä lopulta kuitenkin. Kiroilen vähemmän, varmistan että otan asioita huomioon, en kärjistä enkä haasta. Mikään tästä ei tule itsestään vaan tietoisen työn ja harkinnan kautta.
Sitten niitä viestejä tietysti kuitenkin tulee ja olen niissäkin astetta kivempi Hanne: lempeämpi ja reilumpi. En ollenkaan se sarkastinen sivaltaja joka siviilissä olen (se on minussa parasta ja pahinta).
Todella, todella kuluttavaa.
Jos tätä nyt katson niin en keskimäärin ole yhden päivän aikana kovin montaa kertaa 100% oma itseni, tai ainakaan täysin suodattamatta. Olen aito kyllä, mutta harvoin ihan kokonainen.
Teen myös arjessa jatkuvasti tosi paljon sellaisesta sisäisestä velvollisuudentunteesta (ja toisaalta laiskuudesta, kun en halua korjata aiheuttamaani tuhoa): siivoan vaikka en haluaisi, pesen hampaat joka ilta ja syön karkkia vasta pääruoan jälkeen. Menen aikaisin nukkumaan ja muistan vastata Wilma-viesteihin.
Elän kaiken kaikkiaan hirvittävän paljon tunnollisemmin, paremmin ja vastuulllisemmin kuin mitä luonnostani haluaisin.
On ihan hyvä tietysti että ihminen sellaista itseltään myös vaatii ja pyrkii olemaan hyvä ihminen vaikkapa ympäristöasioissa, mutta tasaisin väliajoin huomaan itsessäni kuplivan sellaisen vastuuntunnon, kiltteyden ja hyvän elämän ällötyksen.
Että ei saatana tätä! En jaksa olla näin hyvä! Haluaisin vaan vetää röökiä, juoda hirveät kännit, avata somen ja haukkua kaikkia! Heittää roskia kierrättämättä pois ja jättää pyykit koneeseen tai maidon lämpimään. Haastaa riitaa puolison kanssa epäreilusti ja sanoa lapsille että nyt en saatana kyllä jaksa tätä ulinaa, menkää muualle valittamaan.
Tiedättekö, sellainen perheenäiden lopullinen räjähtäminen tuntuu joskus olevan ihan yhden hymyillen annetun rauhallisen vastauksen päässä. Koska mitään noista en tee. Haaveilen vain, patoan sisälläni vastuutonta teiniä joka pyrkii ulos tästä oudosta aikuiskostyymistään.
En halua edes yrittää ratkaista tätä. En jaksa alkaa jotain lomailemaan somesta tai varaamaan enemmän me-timea vaan haluan vain epäreilun ongelmakeskeisesti valittaa.
Ehkä tänään pitämäni vittulive oli oikea suunta. Se oli live, jonka aikana en miettinyt yhtään miten joku sen nyt saattaa tulkita vaan olin vain, puhuin sitä mitä satuin puhumaan. Kiroilin just niin paljon kuin mieli teki. Se oli kaunis pieni hetki elämässä jolloin ei tarvinnut miettiä yhtään mitähän ne nyt sitten ajattelee vaan antaa palaa vaan ja tuhoaa sen sitten internetsistä ja mielestään pois.
Minusta perheenäidit tarvitsisi vähän enemmänkin paikkoja, jossa päästellä just sitä mitä mieli tekee. Kuulemani mukaan teistä monet tekee tämän autossa mutta pitäisikö aloittaa joku liike, järjestää kiroiluretriittejä? Että saa vaan sanoa just niin monta kertaa vittu ku mieli tekee ja olla aivan pakka levällään ei yhtään kenellekään esimerkkinä?
Voin toimia alustana ja avata liven silloin tällöin! Voitte vaikka lähettää sinne omia turhautumia tai tulla vaan mukaan kommentoimaan, kaikki käy! Se ken on mukana huutakoon nyt kuiskaten hiljaa sisäänsä ”vittu”. Minä kuulen sen kyllä, tunnen sydämessäni <3