Lapsiperhehorroria jono(i)ssa

Kahden lapsen kanssa on lähes mahdotonta, tai siis helvetin ärsyttävää, hoitaa asioita. Siksi olen yrittänyt joko tuplata aikuisten määrän tai puolittaa lasten määrän asioita hoitaessani.

Koska edessä on Se Matka, on haettava Kakkoselle passi. Arvaatte jo varmasti että olen paitsi vältellyt tätä asiaa, olen myös yrittänyt hoitaa tätä aina Ykkösen ollessa hoidossa. Asiaan kuuluvat (sangen koomiset) passikuvat saatiinkin otettua viime viikolla kun ykkönen oli Muumimaailmassa Mummin ja Ugin kanssa.

Tänään sitten otin itseäni niskasta kiinni ja päätin hoitaa sen itse hakemuksen.Uusien säädösten myötä osasin arvata ihan muutaman muunkin tyypin hakevan lapselleen passia. joten ennakoin: hoidin kaikki mitä voin jo etukäteen kuntoon insinöörin valtakirjaa myöten, heitin Ykkösen pikahoitoon toisen mummin toimistolle Pasilaan ja suuntasimme Kakkosen kanssa kahdestaan hyvin piilotetulle Pasilan poliisiasemalle. Ajatuksena oli että keikassa kestää tunti tai ehkä jopa kaksi, joten Ykkönen ei jaksaisi istua meidän kanssa keskellä pahinta virasto-Helsinkiä. Onneksi olin edes tämän verran kaukaa viisas, koska totuus oli vielä pahempi. Saimme vuoronumeron 100, menossa oli 33. Ja kello oli siis 10 aamulla. 8.30 Paikalle tulleetkin odottivat vielä omaan numeroaan 52, kuulemma noin 10 asiakasta per puoli tuntia ja hidastumaan päin. Eli 3-4 tuntia meidän vuoroon.*

En voinut jättää mummia pulaan tosi pienen toimistorotan kanssa niin pitkäksi aikaa, joten hurautettiin edelleen aamu-uniaan nukkuvan Kakkosen kanssa takaisin Ykköstä hakemaan. Heti autossa alkoi uudestaan koko aamun kestänyt ”puistoooon!!!” (”Buist” on jo mennyttä, nyt se osaa koko sanan). Puistoonhan se oli mentävä. Rehasin siis koko pienen perheemme taas yhteen taskuparkkiin, ja kotiin kamavaihtoon. Välittömästi kotioven luona Kakkonen tajusi että sauma olisi tässä ja aloitti ~~korviahalkovan ja ärsyttävän~~ säälittävän itkuhuudon. Kello oli kuitenkin häntä vastaan, joten roudasin koko kolossimme ensin sinne puistoon huudon saattelemana. Sillä nyt jos koskaan oli hyvä tilaisuus kokeilla puistoruokailua.

Hah.

Note to self: älä tee tätä enää toiste kahden lapsen kanssa yksin, ainakaan niin että se pienempi on sitä ennen hereillä pitkään ja isommalla törkeä nälkä. Ensinnäkin saimme taas jonottaa. Nyt ei ollut vuoronumeroita, mutta lähtisin veikkaamaan että oltiin noin numero 48. Seison jonossa yksin tuplarattaineni, todella kovaa huutava vauva rintarepussa, taapero ympäriinsä juosten. Ykkönen kävi välillä nappaamassa leivän tai lautasen vaunuista, joita yritin epätoivoisesti pitää jonon mukana, ja välillä se meni sinne koko kansan eteen penkomaan keittoastioita tai siis roskiksia ja ihmettelemään sitä laulavaa tätiä. Minä perässä huutavan vauvan kanssa, vaunut tukkien koko jonon. Sitten tajuan laskea vauvan vaunuihin, joten yksi liikkuva osa putosi pois yhtälöstä. Päätän myös antaa Ykkösen riehua itsekseen, kai se ruoalle tulee. Paitsi että se bongasi kauempaa ne kymmenen polkupyörää, jotka oli köytetty aitaan ruokailun ajaksi.

Hetken tilanne näytti jo hyvältä, lähestyimme ruokakojua ja Kakkonen alkoi joko nukahtaa tai sitten siltä oli ääni loppumassa. Kuitenkin selkeästi hiljentymässä. Sitten vilkaisen mitä Ykkönen tekee. Se makaa kyljellään yhden pyörän vieressä. Perkele. ”Voitteko kattoa näitä hetken?”. Dumppaan vaunut ja vauvan jonkun perheen hoiviin ja kiiruhdan Ykkösen luo, joka on edelleen paikallaan odottamassa nostoapua. Ei vahinkoja, onneksi, ja takaisin kiiruhtaessamme olikin jo meidän vuoro. Nappaan kiukkuinen Ykkönen vielä kainalossani keitot (tietty) lautaselle ja jollain kolmannella kädellä saan vaunutkin napattua mukaan. Kakkonen muuten huusi sittenkin edelleen.

Tönin meidät jonnekin mahdollisimman kauas muista ja istutan Ykkösen kanttarille liian kuuman keiton kanssa. Rauha laskeutuu: Kakkonen nukahti, Ykkönen alkoi syödä, ja minä napsin kuvia seesteisestä hetkestä. Ja minuuttia myöhemmin juoksen ruokalappu lepattaen juoksevan lapsen perässä halki puiston. (Voi kiesus, mä niin lukitsen koko lapsen vaunuihin loppuelämäkseen).

Onneksi tämäkin päivä ja ilta loppui onnellisesti Kakkosen maistellessa vähän tuttipullosta. Vähän, mutta riittävästi jotta näin kaiken vapauden vilahtavan silmissäni. Ah.

* Terveisiä Poliisilaitokselle: Tämä passirumba ei liene teille yllätys, etenkään tänä kesänä. Joten olisko mitään vähän paremmin toimivat nettisivut, pari hassua virkailijaa lisää ketjuun ja hakemukset täytettäviksi jo odotustilaan?