Kommenttiboksissa on nyt kahteen eri otteeseen noussut esille tärkeä, ja vaikea kysymys. Miten useamman lapsen vanhempana voi toimia niin, että kaikki lapset ovat yhtä lailla huomioituja, rakastettuja ja halittuja. Voiko lempilapsilta välttyä?
Nuppu toivoi kuulevansa jo aikaa sitten minun ajatuksiani tästä:
ja miten onnistuu vanhemmuuden yksi yleisin ”kultainen sääntö”
eli tasapuolisena äitinä ja isinä toimiminen?”
(Apua! En minä tiedä!)
Pian kahden lapsen äiti, Vinha, taas pelästyi lempilapsi-kuoppaa:
Olen saanut hirveät paineet asiasta, koska en ole nähnyt kenenkään onnistuvan siinä, että esikoistytöstä pidetään yhtä paljon (kuin kuopuspojasta) (…)
Tiedätkö, että pystyt antamaan molemmille tasapuolisesti sitä, mitä he tarvitsevatkin?”
(no en todellakaan, mutta aina voi yrittää)
Tämä on aika älyttömän vaikea aihe. Mietin pitkään ennen tämän kirjoittamista, mitä voin asiasta kirjoittaa aiheuttamatta närää omalle perheelleni, mutta etenkin mitä mieltä minä tästä ihan oikeasti olen. Olenko minä osannut pitää vanhemmuuden tasavertaisena Ykkösen ja Kakkosen kesken? Onko minulla lempilapsi? Kakkosen viime kuukausikatsauksessa totesin tosiaan:
Ainakin hetkittäin mielessäni käväisee siis ajatus lempilapsesta. En silti osaisi mitenkään sanoa, kumpi lapsista olisi minulle kokonaisuudessaan rakkaampi, tai lähempänä sydäntäni. Edes käytännön tasolla miettiminen (kumman kanssa mieluummin viettäisit päivän yksin) ei auta, tällä hetkellä lapset ovat niin eri vaiheissa. Haasteet ja ilot ovat aivan erilaisia, melkein kuin yrittäisi päättää kumpi on parempaa, pulla vai karkki. Jokaisessa lapsessa on omat tuskansa ja ihan omat, ainutlaatuiset siistit piirteet. (TJEU: Frendien jakso, jossa kolmosten isä yrittää miettiä, kenet lapsista voisi antaa pois)
Koska tähän kysymykseen tuntuu vaikuttavan todella paljon lasten ikä ja koko perheen elämäntilanne, aloitin miettimällä omaa lapsuuttani. Minä olen syntynyt (veljeni teorian mukaan vahingossa) kolmantena lapsena viisivuotiaalle isosiskolle ja kolmevuotiaalle isoveljelle. Varhaislapsuudestani en muista riittävästi spekuloidakseni, minkälaista kohtelua osakseni sain, eskari-ikäisenä muistan lähinnä kärsineeni isosisarusten aiheuttamasta jatkuvasta kidutuksesta ja kettuilusta lempeästä kiusoittelusta. Siinä ei vanhempien mahdollisesti aiheuttamat traumat tuntuneet missään. Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä selkeämmin aloin saada osakseni vähän erilaista kohtelua. Isosiskolle lanseeratut, veljen kautta iteroidut säännöt muuntuivat helposti minun kohdallani jo lähes lepsuiluksi. Harva se päivä sain kuulla teini-ikäisen siskoni kiukuttelua siitä miten ”mun te ette todellakaan ikinä antanu…”. Sori vaan Heini, mutta itse nautin siitä kyllä suunnattomasti. Myöhemmin olin lapsista ainoa, joka meni vanhempienkin aikoinaan käymään kouluun ja kiinnostuin kovasti mm. kielistä ja matkailusta. Näillä kriteereillä olin ehkä lähimpänä vanhempieni harrastuksia, ja luulen olleeni ainakin joskus se lempilapsi. Ikuinen kuopus ja suojeltava pieni tyttönen nyt ainakin. Sittemmin veljeni ja isäni yhteiset urheilulliset harrastukset, siskon ja äidin jaettu kissahulluus ja kaikkien yleinen aikuistuminen ovat varmasti tasoittaneet kaikki mahdolliset lempilapsierot pois. Nykyään voidaankin sitten spekuloida, kuka meidän tuottamista lapsenlapsista on se suosikki.
Mitä meidän omiin tuoreisiin sisaruksiin tulee, kaikki on vielä minun mielestäni auki, eikä lapsia voi mitenkään vertailla, tai arvottaa. Ykkönen on puhuva ja muistava otus, jolla on jo omia vitsejä ja jekkuja. Kakkonen kommunikoi lähinnä itkulla ja hymyllä. Ykkösen aiheuttamat negatiiviset tunteet ovat hurjan suuria, mutta vielä suurempia ovat ne älyttömät hellyyden ja ylpeyden tunteet. Kun seuraa, miten tosi pienet kädet saavat ihan itse vedettyä housut ylös asti ja pienille kasvoille nousee suuri onnistumisen ilo, ei meinaa edes muistaa että siinä sylissä hötkyy samaan aikaan ömmömmmöööö-mies. Samoin kun Kakkonen konttaa innosta kiljuen luokseni, ja sen silmistä näkyy ettei sen maailmaan mahdu siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavaa rakkautta äitiään kohtaan, voi legojen rakennuskolina tekijöineen hetkeksi sulkeutua korvista pois. Ei näitä onnen tunteita vaan voi vertailla.
Ikä lieneekin yksi suurimmista tekijöistä tässä asiassa. Lapsen hyvät ja huonot puolet (kohtuu banaalilta muuten kuulostaa, ikäänkuin olisi tekemässä plus/miinuslistaa omasta jälkikasvustaan) ovat täysin erilaisia vaikkapa puolivuotiaan ja kaksivuotiaan kesken. Luulen, että vanhempana ikäerot tasoittuu ja luonne-erot korostuu, ja silloin astutaan sille oikeasti vaikealle vyöhykkeelle. Mitä jos sinä olet urheilufanaattinen reipas ulkoilmaihminen, mutta lapsesi on filosofiaa ratkova, kuoreensa vetäytyvä ”älykkö”? Tai jos sinä rakastat rauhallista kotonaoloa ja ristipistotöitä, mutta lapsesi vaatisi hikeä, karjumista ja roiskeita? Mitä jos yksi lapsistasi liittyy kulttiin? Tai käyttää huumeita? Mitä sitten tehdään kun lapsia on useampia, ja toinen on luonteeltaan ja arvoiltaan selkeästi enemmän kaltaisesi kuin toinen? Tätä on mahdoton etukäteen ennustaa (tai pelätä), tässäkin tärkeintä on varmasti tiedostaa riskin olemassa olo, ja pyrkiä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Nyt siis käsi sydämelle, kuka on sinun lempilapsesi? Eikö tosiaan ole, oletko ihan varma? Tämän pohdiskelun jälkeen kantani on ehkä se, ettei tätä kysymystä tarvitse esittää itselleen. Sillä ei ole väliä. Vaikka jossain syvällä olisikin niin että toinen lapsi saa 51% ja toinen 49% sydämestäsi, yhteenlaskettu lopputulos lienee kuitenkin 120% per lapsi. Ja jos joinain päivinä ja hetkinä suosit vahingossa toista lasta toisen kustannuksella, voit maksaa korkoineen seuraavana takaisin. Ei siitä tarvitse syyllisyyttä tuntea, on luonnollista tulla eri aikoina eri tavalla toimeen eri ihmisten kanssa, vaikka ne omia lapsiasi olisivatkin. Lopulta tärkeintä on se, mitä lapset kokevat. Kysykin siis itseltäsi mieluummin, kumpi lapsistasi ajattelee olevansa lemppari. Ja nyt jos tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen olisi mahdollista löytää jokin vastaus, panosta tietoisesti enemmän siihen toiseen lapseen. Ottakaa kahdenkeskistä aikaa, tehkää lapsen ultralempparijuttuja, keksikää joku yhteinen salaisuus ja juttu. Sitten menette taas kotiin, nappaatte sen toisenkin syliin ja vedätte hurjat tanssiskabat olkkarissa.
Minun lempilapseni on Kakkonen. Minun lempilapseni on Ykkönen. Tasaisen epätasaisesti, eri aikoina, tavoilla, muodoilla ja määrillä. Parasta tässä on se, että jos huomaan leperteleväni Kakkoselle liikaa, saan heti tekosyyn tehdä saman pakoon pyristelevälle Ykköselle. Vaikuttaisikin siltä, että jos tästä itselleen oikein ongelman ottaa, kaikki voittaa.
…Mutta oletko tullut ajatelleeksi, ettei lapsesi joskus vartuttuaan välttämättä pidä sinusta? Oh shit.