Ah löysin jokin aika sitten kirjoittamani muiston, jonka haluan tallettaa tännekin! Tämä oli ihan absurdi juttu monella tavalla. Eniten sillä tavalla, että tuo meidän Kolmonen on jotenkin sisäsyntyisesti yksi kävelevä Fanni-kirja ja toisekseen sillä tavalla, että poikkeuksellisesti tässä muistossa myös minä suoriuduin hyvin. Ja Insinöörikin.
Lupaan seuraavaksi taas saattaa nähtäväksenne jotakin kamalaa vertaistuellista, jossa kukaan ei osaa rauhoittua tai hengittää, mutta tässäpä nyt ensin yksi hetki onnea!
*
Tulen alhaalta ylös ja kuulen jo kaukaa kunnon riitelyt.
Kolmonen on tehnyt jotain tosi tuhmaa, Insinöörin melko kovasta ärähdyksestä päätellen. Mä olen aivan zen, koska olen touhunnut just oman projektin kaikessa rauhassa loppuun, joten osaan tulla hyvin rauhallisena Martti Ahtisaarena tilanteeseen.
Kolmonen hyppää mun syliin nyyhkyttämään ja kysyn mitä tapahtui.
Hän: Mä en halua kertoa sulle kun mä pelkään että suutut mulle, jos paljastan mitä tein.
Minä: Lupaan, etten suutu.
Hän: Mä potkaisin isiä.
Minä: Oi voi sulla taisi loppua itsehillintä ja tunteiden säätely. (Toim. huom. Siis anteeksi kuka tämä rauhallinen kasvattaja on, ja missä hän on viime viikot piileskellyt?)
Hän: Joo.
Minä: Oli varmaan niin paljon tunteita, ettet pystynyt enää tekemään muuta, niin käy meille kaikille joskus. Meillä oli jännittävä päivä ja ollaan aika väsyneitä. (Lapsi haukottelee naama märkänä kyynelistä) Ei mikään ihme että tuli tämmönen iso tunneryöppy.
Hän: Mulla oli yhtä aikaa surua, vihaa ja harmia. (ja mistä tämä lapsi on oppinut tämmöstä?!)
Minä: Ymmärrän. Ei sun tarvi aina osata säädellä tunteita, vaikka oot siinä tosi hyvä. Olisi tietysti hyvä ettei ketään potkittaisi, se varmaan sattui isiä. Oletko vielä pyyt…
Hän: Anteeksi isi.
Minä: No se oli kivasti tehty. Isilläkin taisi vähän loppua itsesäätely, tää oli rankka ilta kaikille.
Hän: Mä ehkä satutin isiä, mutta isi satutti mun mieltä ja siihen ei mikään tavallinen laastari autakaan. (okei mitennnnn tämä pieni osaa olla näin ihana ja suloinen ja viisas)
Insinööri, pehmeästi: Anteeksi rakas, halataan.
Hän: (Siirtyy onnellisena sänkyyn ja alkaa hengitellä itsekseen) Mulla on sellainen rauhoitustekniikka että hengitän sisään ja ulos. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Myös venyttely joskus auttaa. Se letkeyttää oloa.
Minä: – (hämmentyneenä ihan hiljaa, koska mikä on tämä ihana olento? mitä YouTube kanavaa se on katsonut, mäkin haluan!)
*
Semmosta. Olen yhtä pöyristynyt kuin sinäkin, kaikenlaista!
Olisi ihana ottaa tästä jotenkin kaikki kunnia suurena tunnetaitokasvattajana, mutta kyllä se tämän lapsen kanssa taitaa olla vähän toisinpäin. Hän saattaa kesken oman itkunsa hengittää syvään ja mutista itsekseen, että nyt rauhoitutaan. Esikoinen teki samaa, ja tuotaaaa voin kertoa että nämä kaksi muuta ei. Me vanhemmat yleensä lähinnä seistään vieressä suut auki ja ihmetellään, mitä eteen tulee.
Ei muuta kuin letkeää oloa kaikille!