Lähdimme juuri ajamaan Kristiinankaupungista kohti Yyterin santaa ja Rauman suojeltuja puutaloja. Olo on epätodellinen ja sydän vähän murtunut. Sillä pieni Kristiinankaupunki on varmasti aivan yhtä ihana kuin kohta nähtävä Rauma, tai eteläinen kilpailijansa Porvoo. Mutta tämä asukkaidensa suojelema kaupunki kuolee hiljaa. Vielä vuonna 1985 täällä asui 9000 ihmistä, tänä päivänä luku on jo hieman alle 7000. Kuolevan kaupungin tunnusmerkit henkilöityvät siihenkin mukavaan nuoreen naiseen, joka oli eilen työvuorossa tarjoilemassa meille ruokaa ja tänään möi meille kaupungin tavaratalossa (keskimääräisen Etolan kokoinen pieni putiikki) rantapyyhkeet. Töitä ei ole, nuoria ei ole, eli kahviloita, putiikkeja ja menomestoja ei ole. Mutta se mitä täällä on, on ihan käsittämätön idylli.
Kristiinankaupunki on järjettömän kaunis. Vanhoja, erittäin hyväkuntoisia puutaloja heiluu silmäkarkkina jokaisen kadun jokaisella reunalla, kirkot ovat uskomattoman punaisia sinistä taivasta vasten. Täällä Mamman kaltaiset puutalorakastajat kyllä pissii housuihinsa silkasta innosta. Talojen lisäksi kaduilla ei ole ketään tai mitään. En ole koskaan ollut näin hiljaisessa paikassa, kirjaimellisesti. Minkä tahansa postikorttikadun keskellä seistessä ympäriltä kuuluu vain lintujen ja tuulen ääni omien askeleiden rinnalla. Tämä on todella harvinaista, ja aika ihanaa. Syke rinnassa tasaantuu talo kerrallaan katuja pitkin astellessa. Satunnaisesti hiljaisuutta rikkoo jokin auto matkalla jonnekin (pois, oletan), perunabisneksen traktori tai ne kaksi viritettyä mopoa, jotka veti yksinään pillurallia ympäri keskustan kymmentä korttelia. Fiilis on kuin kävelisi keskellä Truman’s Show -leffaa: kaikki on kaunista ja täydellistä, ja samalla täysin lavastetun oloista. Odotin jatkuvasti näkeväni yhtäkkiä kamerapuomin ja ohjaajan. Olisin kysynyt joltain, onko tämä ihan oikea paikka, mutta missään ei näkynyt ketään jolta kysyä.
Elämä täällä on varmastikin idyllisen hidasta, siksi kaupunki onkin “Cittaslow”. Lapsia on kahden koululuokallisen verran, eli kavereita riittää ja vanhemmat vahtii, mutta toisaalta voi mennä kaupungin toiselle laidalle teininä vaihtamaan identiteettiään gootista hoppariksi. Perheen elättäjät tekevät töitään (jos niitä on), käyvät kaupassa ja menevät takaisin sinne unelmakotiinsa tekemään ruokaa. Jokaisella on mahis asua vaikka alla näkyvässä talossa, joka täällä pääkaupunkiseudulla on pelkkä start-upin hajuinen unelma. Täältä meidän unelmatalon saisi hintaan 98.000€. Tarkistin, hetkellisessä Kristiinahuumassani, samalla kun pohdimme mitä töitä täällä voisi tehdä, jotta kaupunki säilyisi ja kasvaisi.
