Olemme astuneet taas uuteen kasvatukselliseen sudenkuoppaan. Tämän ongelmavyyhdin nimi on ”lupaukset ja niiden pitäminen”. Sen johdonmukaisuuden lisäksi, että uhatut rangaistukset on aina pakko toteuttaa, vaikka kuinka tekisi mieli silti antaa se muumikeksi, tuo isompi ihmisenalku osaa jo kysellä niiden kivojenkin asioiden perään.
On ihan turha harhauttaa jätskin kinuamisesta sanomalla että kohta syödään yhdessä jotain muuta jännää, jos sitä jännää ei ole vähintään jo laitettu ostoslistalle. Eikä ainakaan kannata sanoa että mennään illalla puistoon ja sitten unohtaa se täysin. Jos niin kuitenkin tekee, voi olla takuuvarma, että juuri ennen iltasatua vaatii puhtaalta tuoksuva, vasta yöppäriin pujotettu tyttönen: ”äiti nyt on ilta, nyt mennään puistoon”.
Jostain syystä tämä on minulle erityisen vaikeaa. Huomaan lupaavani koko ajan jotain, jota en ehkä voikaan lunastaa. Lupaan pääsyn ravintolan leikkipaikalle, jota ei olekaan kun muistin väärin. Lupaan hyvitykseksi hetken kännykän ja Netflixin parissa ja kohtaan heti Insinöörin ympäri pyörivät silmät, jotka sanoo että täällähän ei sitten se netti kuulunut.
Olen sentään oppinut vähän ympäripyöreämmäksi; en ehkä enää lupaa puistoa aamuksi sen illan mokaamisen jälkeen, mutta saatan luvata ”jotain jännää” heti aamusta.
Tänä aamuna kasvatusuniversumi kuuli rukoukseni ja ojensi auttavan rautakouransa suoraan makuuhuoneemme eteen.
(Sinänsä turhat Peltorit lisättiin lasten toiveesta, vanhempien huvitukseksi).
Olipahan kuulkaa hyvä mökkikamojen pakkausrauha, kerrankin.