Kyllä olen tunnesyöjä. Ehkä jopa sokeristi (onneksi en alkoholisti). Jos on oikein paha / poikkeuksellisen hyvä päivä, se huuhdotaan alas sokerilla. Kaikkihan (naiset) tekee niin? Eikö?
Kyllä en myöskään olisi tätä päivää jaksanut ilman tätä täydellistä porkkanakakkua iltapalaksi.
Ykkösellä on molemmissa korvissa tulehdus. Muita lapsia voi tavata tartuttamatta seuraavan kerran kun ei ole enää räkäinen. Näillä näppäimillä tuo päivä näyttäisi koittavan noin heinäkuussa.
Taidetaankin olla kotona keskenämme suurin osa vapusta. Ja syödään ihan perkeleesti tota ihanaa kakkua, johon tuli kuorrutteineen lähes kilo sokeria. Njamn.
Ykkönen tosin ei nyt syö, oksentaa vaan ruoat limoineen jos yrittää (ei se enää yritä). Se on kuumeinen ja sitä ”attuu” päähän, ainakin sinne osoittavan sormen mukaan.
Äidille tuli lähes yhtä kurja olo antibioottifarssin aikana. Ei vaan ole mitään hirveämpää kuin tunkea väkipakolla lääkettä oman lapseen, jota pidetään väkisin paikoillaan. Kun se katsoo takaisin punaisilla silmillään kauhusta kankeana ja näyttää kysyvän ”MIKSI??”. Siksi, että sulle tulisi parempi olo. Pliiiis nielaise nyt. Ja sitten mietitään menikö lääkettä edes yhtään alas asti.
Ehdottomasti siis sokeripalkinnon paikka.
P.s, Insinööri lipsautti freudilaisen totuuden kakkua maistaessaan: ”olet sä kyllä aikamoinen marttyyri. Eikunsiis martta”. Niinpä.