(naapurin tyttö, 6v)
(kolmen lapsen, mm. minun, äiti)
Äitini puolustukseksi sanottakoon että ko. tyttö oli melko ärsyttävä ja lisäksi pyytämättä meidän pihalla valittamassa meidän (ihanista) kissoista. Ja meidän mutsi on myös vähän ihmisvihaaja outo.
Tässäpä kuitenkin taas päivän tabu: pitääkö lapsista tykätä? (vastaus on luonnollisesti ei). Musta on outoa, kun joskus ihmisiltä kysytään ”pidätkö lapsista?”. Sehän on about sama kuin kysyisi ”pidätkö aikuisista?” ja vastauksenkin uskoisin olevan kumpaankin sama: ”en kaikista.”
Toiset tuntuvat ihan oikeasti pitävän ”lapsista”, yksilöön katsomatta. Heille vauvat ovat niin ihanan söpöjä ja voi kun se raukka itkee, taaperot ihastuttavan hassuja ja uhmaikäiset vain ”koettelevat rajojaan”. Ne jaksaa katsella eskarilaisten dorkia leikkejä ja huomionhakuisuutta, tai jopa osallistuvat ja yllyttävät!
Minä kuulun siihen osaan ihmisiä, joka ei kauheasti välitä lapsista. Olen tasaveroisen ennakkoluuloinen sekä aikuisia että lapsia kohtaan: jos olet kiva, tykkään susta. Jos olet ärsyttävä, välttelen. Nykyään on tosin tarkennettava, etten kauheasti välitä muista lapsista tai ainakaan vieraista lapsista. Omat on ihan kivoja.
A.E.L. näin lapset suunnilleen näin: vastasyntyneet itkee kauheasti ja on vaikeita kantaa, ja lisäksi ne haisee pahalta. 1-2v osaa olla aika hauskoja, silloin kun ovat iloisia. Pääasiallisesti niiden kitinä on rasittavaa. 2+ on uhmaikä, ´nuff said. 3-5v on ärsyttävän huomionhakuisia. Eskari-ikä tarkoittaa rasittavan pikkuvanhoja lapsia. Tilanne ei juurikaan ole muuttunut omia lapsia saatuani. Edelleen muut lapset ovat enemmän tai vähemmän rasittavia. En mä niistä omistanikaan tykkää silloin kun ne on noissa edelläkuvatuissa tiloissa. Rakastan kyllä, mutta en tykkää.
Erityisen haastavaksi tämä muodostuu joka iltapäivä leikkipuistossa. Lähin iso puisto on silloin aina täynnä noita noin 4-6 vuotiaita räkänokkia, jotka selittävät itsestään pää polleina ja varaavat omille leikeilleen kaikki hiekkalaatikot ja telineet. Innosta puhkuva pikku taaperoni sysätään pois tieltä, sille tiuskitaan tai ainakin suojataan kaikki mahdollinen leluista hiekkaan sen lähestyessä ja huudetaan ”älä!”. Sisälläni herää raju naarastiikeri joka kerta: anna mun lapsen olla, mikä kuningas sä täällä muka olet? Enkä todellakaan jaksa leikkiä toisten lasten leikkejä, hyvä kun jaksan Ykkösen juttuja seurata ja kommentoida. Joten puhelias ”mä teen tähän linnaa” lapsi saa valitettavasti osakseen teeskenneltyä kiinnostusta, ja se tönivä vekara saa ensin multa tiukan katseen ja lopulta pienen läksytyksen jos ja kun kauempana kavereidensa kanssa läyskyttävä pk-hoitaja ei asiaan puutu.*
Enkä muuten todellakaan oleta muidenkaan vastaavasti pitävän minun mussukkoideni kitinöitä ja temppuiluja ihanina ”ikävaiheina”, ymmärrän että ne kyrsii muita ihmisiä. Kyllä ne vähän muakin kyrsii. Ja ehkä ne munkin mussukat on muiden mielestä ihan lähtökohtaisesti ärsyttäviä, sekin on ihan ok. Varsin moni pitää minuakin ärsyttävänä, ja sekin on sallittua (ja ymmärrettävää). Nyt siis tiedät vielä senkin, että en ole ainoastaan ärsyttävä, vaan lisäksi inhoan lapsia. Valitan.
*Poikkeuksiakin onneksi on, jotkut lapset on oikeasti niin söpöjä ja hyvin käyttäytyviä että saavat minutkin puolelleen noin vaan. Kuten se yksi ihana tyttö siellä samassa puistossa, joka muisti mut vielä raskauden jälkeenkin ”onko toi nyt se sun vauva?”. Raskaudenhan hän varmisti aikoinaan kysymällä onko mulla vatsassa vauva. Kun vahvistin epäilyt, hän totesi viisaasti: ”eka mä aattelin että siellä olis pallo”.