Miten se voi mennä aina niin? Puoli tuntia torkutettuamme heräämme kaikki suunnilleen samaan aikaan (okei, eka virhe). Insinööri tekee aamiaisen, 1-4 hengelle. Minä keskityn itseni valmiiksi saattamiseen: meikki, vaatteet, tukalle edes jotain ja hampaat. Ovesta pitäisi päästä ulos ennen kahdeksaa. Insinöörin vastaava lista menee: silmät auki, ruokaa suuhun, lapsille vaatteet ja ne hampaat. Ovesta pitäisi päästä ulos kahdeksalta.
Ja joka ikinen aamu meillä näyttää kuitenkin tältä:
Keittiössä istuu mies ja syö yksin rauhassa aamiaista.
Vessassa istuu nainen ja meikkaa. Ei rauhassa, ei yksin. Sudissa roikkuu puolitoistavuotias ja kitisee kun ei saa maalata omaa naamaa, kolmevuotias kyselee ”äiti mikä tää on”, kaikesta. Tökättyäni ripsarin kipeästi silmään saan yhtäkkiä hetken rauhan, jonka hintana on olohuoneesta kuuluva ”äitiiiii Kakkonen pissasi mun mekon päälle”.
Fine, suostun myöntämään, että tässä tarinassa on monta suurta liioittelua, vahvaa marttyyrisävyä ja iso annos ihan omaa tyhmyyttä. Mutta miksi, oi miksi, lapset seuraavat aina minua kuin sorsa pullaa, eivätkä ikinä liimaudu Insinöörin lahkeisiin / hiuksiin / meikkisuteihin / hameen helmoihin?
”Ne vaan tykkää susta enemmän” oli lause, jonka ansioista jaksoin tämänkin aamun olla rähjäämättä. Isommin.
