”Tai sitten alat vain taas kirjoittaa itsellesi”. Helkkarin hyvä neuvo. Unohdan siis liian pitkät tauot, näennäisen tarpeen kaikkien kuulumisten raportoinnista ja väkisin revityn huumorin. Kirjoitan itselleni, tällä nimellä, tässä formaatissa, tällä areenalla.
Kesä on ollut ihmeellinen. Alhaisin odotuksin, mutta suurin painein alkanut neljä viikkoa on hellinyt, yllättänyt ja uudistanut meitä. Ykkönen on nukkunut ensimmäisen (lähes) kuivan yönsä, Kakkonen on alkanut puhumaan ja viihdyttämään aivan valtavasti. On se myös alkanut nipistellä ja purra, mutta siitä viis. Insinööri on ruskettunut, rentoutunut ja nauttinut. Uskoisin. Minä olen viettänyt lukemattomia tunteja lukien (hah), aurinkoa ottaen ja viisastuen. Kerännyt hyttysenpuremia, naururyppyjä ja juostuja kilometrejä, kasannut itseäni.
Jonkun saunaillan sihisevässä hiljaisuudessa, kasvavassa pimeydessä tein elämää mullistavia havaintoja. Halailin omia polviani ja nyökkäilin. Että voikin ihminen elää 31 vuotta ennen kuin ymmärtää mitä se kauan kuulutettu itsensä hyväksyminen aidosti tarkoittaa. Siis että niitä omia vikoja ei oikeasti ole tarpeen poistaa, niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Käsittämätön fiilis, kun tajuaa että se on ihan ok että puhun paljon. Kaikki eivät ehkä sitä aina arvosta, mutta se ei tarkoita että minun pitäisi laskea kuinka monta minuuttia olen taas ollut äänessä ja hiljentyä häveliäästi. Se tarkoittaa että minun pitää etsiä seuraa, joka siitä tykkää (tai hyväksyy sen osana minua).
Sillä sen ainakin tiedän, ettei kukaan jaksa olla sellaisen ihmisen seurassa, joka koko ajan tutkailee oman osakkeensa arvoa: puhuinko nyt oikean verran, oikeasta asiasta, oikealla sävyllä? Parasta seuraa ovat ne, jotka istuvat aidosti siinä omassa vähän selluliittisessa nahassaan, elämästään nauttien, rauhassa ympäristöään havainnoiden.
On siis tiedettävä mistä minä pidän, eikä arvioitava mitä muut haluavat.
Minä haluan kirjoittaa. Minä haluan nauraa perheeni kanssa. Minä haluan laulaa, tanssia ja pelata korista. Minä haluan ottaa kuvia, kehittyä paremmaksi. Minä haluan laiskotella ja syödä karkkia. Minä haluan menestyä työssäni. Minä haluan matkustella. Minä haluan olla paljon kotona. Minä haluan olla usein yksikseni. Minä haluan puhua. Paljon. Minä haluan olla kuuntelija. Minä haluan olla sarkastinen, yliampuva, välillä tökerön suorasanainen ja joskus osuvasti sairaan hauska. Minä haluan olla oma itseni. Minä haluan olla onnellinen. Minäminäminäminä ja sitä kautta parempi minä.
Ja minä haluan edelleen olla Valeäiti, tuon internetissä liioitellusti ja paikoin pateettisen dramaattisesti meuhkaava, mutta salaa elämästään kovasti nauttiva äitihahmo.