Hama-helmien nyppiminen villamatosta taitaa olla juuri tänään parasta mahdollista terapiaa. Tai harhautusta. Poimin neonkeltaisia kaksi ja mietin ”ei helvetti”. Otan yhden sinisen etusormen väliin ja mietin ”ei sitten mustia saumoja kaakeleihin”. Yritän ahnaasti napata haravamaisella otteella kaikki valkoiset, mustat, oranssit ja pinkit kerralla ja turhaudun sormien välistä hyppiviin karkulaisiin. Pääsispä jo suunnittelemaan kunnolla.
Näitä helmiä on varmaan tuhat. Silti niitä tuntuu olevan vähemmän kuin nähtyjä asuntoja viimeisen vuoden, kahden, kolmen aikana. Takana on pitkä unelma, haave ”siitä kodista”, joka mustakantiseen vihkoon joskus kirjattiin. Edessä on todella, todella monta tuntia hamahelmien nyppimistä tuskaisempaa hommaa. Toivottavasti monta ilon ja onnen hetkeä, konkretisoituvaa unelmaa ja hyviä kompromisseja.
Puolentoista (Yhden? Kahden? Viiden?) vuoden päästä varmaan ihmettelen, mihin se kaikki aika oikein meni. Että vastahan seisoin siinä tulevan ajotiemme edessä, syksyn ensimmäisestä kosteasta illasta muhjuuntunut paperi kädessäni. Juttelin sen mukavan perheenisän, tulevan naapurin kanssa, ihan siinä keskellä ajotietä, jossa silloin vielä vieraat lapset pelaili illan viimeisiä leikkejään. Paperissa kuivuva allekirjoitus alkoi tuntua tosi hyvältä. Me oikeasti saadaan asua täällä, keskellä lähiöunelmaa.
Sitten joskus. Nyt on vähän vielä tekemistä edessä.
(Ja kuvassa näkyvä rahassa kieriminen taitaa loppua.)