Pyysin teiltä Instassa aiheita vartin blogijuttuun ja tämä oli melkein ekojen joukossa. Kehosuhde. Henkäisin sen verran syvään sen luettani, että päätin sen olevan oikea aihe. Vaikea, joten sillä mennään.
Aloitetaan toiminnallisesta puolesta: juuri nyt minä ja mun keho eletään kultakautta. En muista ikinä olleeni näin terve, kykenevä, kivuton ja voimakas. Mulla on ollut pahoja selkäongelmia, niskajumeja ja migreenejä parikymmentä vuotta, ja erityisesti ennen kahta viimeistä lasta selkä oli ihan hirveässä kunnossa. Pahimmillaan – ja usein – en pystynyt nostamaan kahvikuppia pöydän toiselta puolen.
Kävin pitkät konsultaatiot pitääkö pullistuma leikata vai. Tuomio oli ”ei, mutta ei tosta hyvä tule”, mutta sain myös ekaa kertaa hyvät jumppaohjeet niiden lukuisin jatkeeksi. Muistan, kuinka sain ekaa kertaa laitettua tiskit tiskikoneeseen kivutta ja olisin voinut itkeä ilosta.
Tuosta hetkestä on seitsemän vuotta ja välissä on menty myös kovaa ja lujaa alamäkeen, kunnes jossain kohtaan päädyin HUH Helsingin ja Tuukan autettavaksi ja alettiin löytää oikeita työkaluja. Avainsanoja: uinuva pakara, kireät lonkankoukistajat, kroonisesti kipua välttelevät liikkeet, jotka pahensi kaikkea. Paljon on vielä selvittämättäkin, mutta paljon olen oppinut.
Harjoittelin kyykkäämään uudestaan, liikkumaan uudestaan, herättelemään pakaraa. Ja nyt kivut on ollut vuosia poissa, niitä on harvoin ja vähän.
Ja tänäkin päivänä, kun teen vihaamiani burpeita, juoksen lenkkiä tai kyykkään isojen painojen kanssa (ai niin! Ja teen maastavetoa!!) muistan joka ikisen toiston kohdalla, että tätä en ennen voinut tehdä. En ole vieläkään mikään voimamuija mutta rakastan sitä, miten kaikki mun itselleni kertomat vanhat totuudet ”en jaksa mitään ja on huonot lihakset” alkaa pyyhkiytyä mun mielestä ja sanon itselleni paljon enemmän hyviä asioita siitä, miten olen aika hyvä kyykkäämään ja erityisesti lantion nosto on siistiä!
Rrrrrakastan sitä oloa, että arjessa jaksaa, pystyy, haluaa liikkua ja toimia. Voi kantaa kaksi lasta kerralla tai riehua puutarhassa pelotta ja voimalla.
Sitten se toinen puoli.
Olen kahdeksankymmentäluvun lapsi ja sen mukaisesti oppinut siihen, että laiha pitäisi olla, rupsahtaa ei saa, ”alleja” ei saa olla ja varsinkaan sitä selluliittia HYI. Olen sisäisesti yhtä läskivihainen itseäni kohtaan kuin jumppaope vuodelta -85.
Just nyt olen aika hyvässä paikassa henkisesti, koska minähän näytän lähes kauneusihanteen mukaiselta. En siis esimerkiksi todellakaan liiku ulkonäön takia tai mieti ruokaa, onneksi.
Mutta.
Rasva on alkanut palata niihin vahvoihin reisiini imetyksen jälkeisestä kuivasta tilasta ja vaikka kuinka haluaisin sanoa, ettei se haittaa, se todellakin haittaa. Tänään jätin julkaisematta instassa osan videonsta jossa menen lenkin jälkeen mereen, vaikka sinne mennessä olin täysin pää pystyssä ja tunsin itseni kauniiksi, vahvaksi, hyväksi. Videolta näin jotain ihan muuta ja se sai mut ajattelemaan aivan toisin itsestäni, vaikka selluliittia on 90%:lla naisista.
Muuttuvaa kehoa on vaikea hyväksyä ja joskus tuntuu epäreilulta, että mun tehtävä on rikkoa tämä sisälläni elävä, minulle opetettu viha kehoani kohtaan ja olla siirtämättä sitä eteenpäin. En ajattele KENESTÄKÄÄN muusta näin, miksi itsestäni?
Jatkan kyykkäämistä ja harjoittelua, henkistä siis. Ongelma ei ole selluliitti tai rasva vaan ajatukset, niitä työstän edelleen. On minulla pahempiakin ongelmia. Yksi paljon mietityttävä, vuosia vaivannut juttu, josta on muodostumassa ongelma. Rinnat – tai niiden puute.
En jaksa mennä tähän syvälle, mutta tämä on aika kipeä juttu mulle. Mulla ei ole pienet, söpöt, ”ranskalaiset rinnat”, vaan käytännössä surkastuneet, lähes sisäänpäin kääntyvät nahat entisten kauniiden rintojen muodossa vaan ei koossa. Eikä se koko, vaan se olemus.
Tämä on sellainen asia, että jos oltaisiin siellä 80-luvulla, olisin jo vuosia sitten käynyt leikkauksessa, oikeasti. Nyt en sitä aidosti harkitse, koska en keksi mitään hyvää tapaa selittää tätä lapsilleni, enkä siten itsellenikään. Miten niin et kelvannut tuollaisena? Entä jos me ei joskus tykätä jostain osasta itsessämme? Niinpä.
Jatkan harjoittelua, etsin rintaliivejä joissa tunnen oloni kauniiksi. Ehkä vielä joku päivä seksikkääksi. Just nyt ne ei ole seksikkäät, niitä ei ole. Koen että mulla ei ole rintoja.
Ja sitten kaiken tämän kirjoitettuani mua oksettaa tämmöinen puhe. Mun ei pitäisi ajatella mitään näistä eikä varsinkaan julkaista niitä. Kukaan ei tarvitse tätä väninää. Kaunis, vammaton ja ihannemitoissa monella tapaa oleva ihminen osoittelee kohtia, joista ei pidä.
Mutta sellaista se on monen muunkin pään sisällä. Oletan.
Tämmöinen on kehosuhteeni. Pääosin hyvä, parempi, mutkaton. Syvällä sisällä paikoin vaikea, matkalla, kehitystehtävä jonka kanssa jaksan useimpina päivinä hyvin, toisina huonommin.
No, sellainen vartti se. Pidätän oikeuden poistaa tämän tekstin heti kun tulen järkiini.