Suosikki raivomutsinne täällä taas moi. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi päässyt sellaisia klassisia hirviöhetkiä raportoimaan. Nyt on taas aika!
Kuten edeltäjänsä aikaisemminkin, tämäkin tuli melko puskista ja yllätti äidin siinä missä lapsetkin. Samoin tässäkään ei oikeastaan mitään kovin vakavaa tapahtunut, mitä nyt äidin mieli ikuisesti järkkyi taas tästä yllättävästä monsterista, joka lupaa pyytämättä ottaa otteensa kuin mikäkin helvetin manaaja.
Oli niin kiva päiväkin. Toki oltiin kumpikin Kakkosen kanssa kipeitä, mutta meillä oli oikein leppoisa kotitoimisto. Haettiin Ykkönenkin aikaisin eskarista kotiin ja mentiin rauhassa tekemään ruokaa.
Hyvä äiti oli nähkääs ostanut oikein nyhtökauraa ja ajatteli porottoman käristyksen vääntää.
Oikein saatana perunat kuorin. Porkkanat kans. Eikä edes sormesta lähtenyt palaa. Juuresten keiton ajan askartelin lumihiutaleita, niin kuin kunnon äidit tekee. Lapset toki katsoivat videoita sen aikaa.
Ruoka valmistui, juuri sopivasti Ykkösen valittaessa nälkää. Tulkaa syömään kultsipuppelit, kutsuin hunajaisimmalla äänelläni. Silittelin ihanien päätä kun he istuivat alas vastakattamaani kasvisruokapöytään.
Kyllä minä hetken jaksoin kauniisti maanitella. Että älkääs nyt, maistakaa ensin. No syökää se muusi, sehän on ihan tosi hyvää. Olin aktiivisesti näkemättä Ykkösen hienosti kyllä peitellyn inhonväristyksen.
Mutta sitten kun se farkkurotsinen pikku-Robin vaan otti ja lähti kävelemään pois, haarukka edelleen katetulla paikallaan, ilmoittaen että äiti tää on liian pahaa, mä meen katsomaan telkkaria, se matalamahainen mätä toukka sisälläni heräsi ja huusi kovaan ääneen:
Nyt istut takaisin siihen tuolille syömään, ei ollut lupa poistua pöydästä!
Ja sehän meni. Vinkaisi pienesti pelästyksestään, eikä edes itkenyt. Tajusi ettei olisi auttanut itku käristyksillä. Söivät, hiljaa. Vissiin kolme haarukallista kumpikin, jotka sentään osasin olla pakkosyöttämättä. Se olisi ollut jo ihan törkeän kamalaa.
Mutta kamalaa oli sekin, miten ne kumpikin suorastaan nujertui tahtooni. Löysivätkö ne rajat vai pelästyikö ne? Se on aina se pahin, mikä mua itseäni pysähdyttää. Että lapseni ehkä hetkellisesti pelkäsi minua.
Ihan hirveä ajatus. En enää ikinä ja niin edelleen.
Vielä illallakin perinteisessä ”mikä oli päivän tylsin juttu ja mikä oli päivän kivoin juttu” -tilityksessä nousi Kakkoselle mieleen tylsimpänä se että äiti puhui mulle niin rumasti. Niin se nousi äidillekin, vaikka monet kerrat olin jo ehtinyt pyytää ja saada anteeksi.
Jos resepti alkoi kaikesta huolimatta kiinnostelemaan, ohjeet löytyy PS. Olen Vegaanin kanavalta. Homma oli oikeasti helppo!
…
Tarvitset vain liian korkeat odotukset ja kaksi pakettia nyhtöhermoja.