Kello on yhdeksän illalla, ja minä vedän yli kaikkien stressikäyrien. Ykkönen on ollut nukkumassa eli yskimässä tunnin, ja kuuntelen jokaista yskää sydän hypähtäen: ”nyt se oksentaa”. Farssi on tuttu eiliseltä. Kun oksennus sitten tuli, olin varsin tyyni, ehkä suorastaan helpottunut. Sieltä se sitten tuli.
Mutta tänään yskäoksua odotellessa Kakkoselta meni yhtäkkiä ääni aivan käheäksi. Tietenkin oletan että se on kurkunpääntulehdus, ja nyt odotan myös sen pahenemista. Jokaisen käheän itkun kohdalla vatsassa kivistää iso ahdistusmöykky kun mietin, kuinka paha tauti ton ikäisellä voi olla. Eikä kyllä helpota muuten yhtään, että viimeksi kun Ykkönen oli ”vähän sairaana” ja veti perus yskäoksennuksiaan, päädyimme Lastenklinikalle. Viikoksi.
Insinööri yrittää rauhoitella vieressä ja toivoo että keskittyisin nykyhetkeen. Nythän on kaikki vielä hyvin, miksi olettaa että pahempaa on tulossa? No ensinnäkin, synnytin tuossa seitsemän viikkoa sitten. En suostu ottamaan täyttä vastuuta hysteriani stressini tasosta. Nyt alan kuitenkin myös huomata, että tämähän on minun peruspiirteeni. Tulevan odottaminen, hyvällä tai pahalla. Ei todellakaan ole mikään carpe diem minun mottoni, olen vahvasti ”toivo parasta ja pelkää pahinta” -ihminen.
Odotan aina jotain. Iltaa, viikonloppua, kesää, tulevia juhlia, Kakkosen siirtymistä kitinäpallosta vauvaluokkaan, Ykkösen monisanaisia lauseita, matkoja. Siksi varmaan kevät on mielestäni parasta aikaa, kaikki hyvä on vielä edessä. Kesällä alkaa jo ahdistaa, kohta on syksy ja talvi.
Ei siinä mitään, hyviä asioita on tavallaan ihan kiva odottaa. Mutta niiden pahojen odottaminen on aivan helvetillistä. Ja sitä teen varmaan enemmän.
Varmaankin siksi yritän kontrolloida elämääni ennakoimalla. En halua yllättyä ikävästi. Pessimisti ei koskaan pety, pirujen maalaaja ei ylläty. Suunnittelen parhaani mukaan kaikki menot ja tekemiset niin, että ne menee fiksuiten. Dink-elämässä tämä oli lievää neuroottisuutta, Monicamaisuutta, josta kaikki osapuolet varmaankin osin myös nauttivat: meillä oli elämä aika hyvin järjestyksessä. Ei ollut kuulkaa passit hukassa matkustaessa, ja ne häät meni ihan juuri niin kuin piti.
Nyt lapsiperhehelvetissä äitinä on alkanut ongelmat. Enhän mä voi ennakoida, suunnitella ja valmistella kaikkea. Pelkkä yritys ahdistaa ja jos pystynkin joskus jotain valmistelemaan (vaikka uloslähdön päikkäreiden jälkeen), teen sitä hulluuden rajamaille. Lopetan aina suunnilleen siinä vaiheessa kun huomaan asettelevani hiuspampulaa parempaan paikkaan. Ja huh huh mitkä stressikertoimet tulee Carpe Diem -ihmisen (Insinööri) ehdottamasta ex-tempore metsäretkestä Nuuksioon. Päässäni alkaa välittömästi pyöriä yhtäaikaisesti to do – ja pakkauslistat (kellonaikoineen(, ja toisaalta ”asiat, jotka voivat olla ongelmallisia” -lista. Onpa kiva siinä sitten iloisesti rallatellen lähteä ”vähän metsäretkelle”. Tai kuukaudeksi Jenkkeihin viiden lapsen hoitajaksi.
Millä ihmeellä tästä pääsee eroon? Vai pääseekö? Mielessä pyörii lapsuudenkotini iltanäkymä; aamiaistarvikkeet aina sievästi aseteltuna valmiiksi keittiön pöydälle siihen järjestykseen, missä niitä tarvitaan. Onko tämä taas yksi niitä asioita, joissa minusta tulee äitini? Haittaakse?
Vai onnistunko relaamaan kun minulta viedään kontrolli kokonaan? Ykkönen tulee sairastumaan vesirokkoon, Kakkonen myös. Niistä kummastakin kasvaa lapsia, jotka puhuu kokonaisia lauseita, eikä halua äidin syliin. Tulen vielä joskus olemaan työn, kodin ja harrastusten välisessä tulessa. Avioliittomme tulee olemaan tiukissa tilanteissa. Ja näistä yhtäkään en voi ennakoimalla helpottaa. Auts. Ja huh.