Minä istun kuulkaa pimeässä olohuoneessa ja syön kylmää nakkia. Nakkiin tulee syy myöhemmin, pimeys johtuu voimien äkillisestä loppumisesta. En jaksa laittaa valoa päälle. Mutta kirjoittaa jaksan.
Päivä on sinänsä ollut varsin hyvä ja hedelmällinen, on ostettu uusia sateenvarjoja, siivottu koko koti ja nähty ihania ystäviä ja perhettä. Siinä välissä saatiin kyllä myös vähän nopean liikkellelähdön harjoittelua, kun kesken hyvin alkaneen viininjuonnin kera ystävän (lapset oli nelisteen takapihalla turvassa, hiljaa ja tyytyväisiä), tulee Ykkönen ilmoittamaan kirkkaalla äänellä: “hei äiti, arvaa mitä tuolla takapihalla on? Kuollut pöllö!”. Singahti muuten aika nopeasti nämä kaksi viinisieppoa katsomaan, kumpi taaperoista söi välipalaa. Siellähän se oli, kuolleena ja onneksi ilmeisen koskemattomana, jokin Pikkulintu*.
Tästä se lähti vain paranemaan! Lähdin reippaana ja itsenäisenä naisena matkarattailla lasten kanssa kauas Espooseen. Juoksin kuudessa minuutissa 11 minuutin matkan ja ehdittiin juuri ja juuri bussiin. Kukaan ei satuttanut itseään, ketään ei oksettanut ja minun yltiömäistä huohotusta ja hikoilua lukuunottamatta olimme oikein onnellisia. Kävelimme vielä pitkän pätkän kauniissa lähiömaisemissa kesäsäätä ihaillen ja välillä kirjaimellisesti kukkia haistellen.
Niin sanotusti perillä kohteessa käytimme tehokkaan parituntisen kuumentamalla ja sitten jäähdyttämällä soppaa, sekä kuumentamalla ja jäähdyttämällä kolmen taaperoisen keskinäisiä leikkejä. Yhdestä keinuhevosesta ei riitä kolmelle lapselle, toim. huom.
Jossain vaiheessa tajusin oman parhaani ja katsoin bussin meille takaisin kotiin, että ehdittäisiin iltatoimiksi perille. Lähdimme hienosti ajoissa liikeelle, lapset kiittivät kohteliaasti hyvästä seurasta (kuka meistä muka?) ja ehdimme bussipysäkillekin muutaman minuutin etuajassa. Syötiin vähän jo bussieväitä, soviteltiin Ison Pojan Reppua ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Kerkele. Ei tullut bussia.
Se muutaman minuutin matka meni oikein mukavasti Ykkösen tempoillessa vaunujen, käytävän ja penkkien väliä, samalla kuin pidättelin bussikuumeista Kakkosta penkillä, pois käytäviltä. Ja tarkkailin jatkuvasti kuka meistä oksentaa ekana bussikuskin liikkeistä kiitoksena. Kaikki varmaan arvaavat, ettei kuski todellakaan kertonut missä pitää jäädä pois, mutta onneksi jotain kotiseutuosaamista oli vielä jäljellä isoista remonteista huolimatta ja tajusin erään pysäkin kohdalla viime hetkellä meidän hetkemme tulleen. Iskin Kakkosen vaunuihin ja pyysin Ykköstä kävelemään reippaasti itse ulos bussista. Virhe. Äitimähalusinvaunuihinnukkumaanbyyyäää -kohtaus alkoi jossain bussin ovien ja jalkakäytävän välissä. Neuvoteltiin hetki ja päädyttiin tekemään yhden lahkeen vaivihkainen yövaipanlaitto keskellä ihmettelevää väkijoukkoa, jonka jälkeen hän pääsi toiveidensa mukaisesti vaunuihin.
 |
| Pieni ja suttuinen kuva hetkestä, jolloin tajusin Nukkumatin olevan tulossa toiseenkin osoitteseen. |
Toinen ja viimeinen bussimatka meni ihan hyvin, jos ei lasketa sitä että unohdin (tässä vaiheessa jo nukkuvan) Ykkösen vaunuista jarrun pois päältä, ja se meinasi saada kyytiä koko rahan edestä. Lisäksi jossain kohtaa matkaa Kakkonen alkoi nojailla niin epäilyttävästi käteeni, että tajusin sen olevan viittä vaille unessa. “Jaksaisitko kulta mitenkään olla seisomalaudalla vielä hetken” oli näin jälkikäteen ajatellen vähän naiivi kysymys, kun se ei enää edes jaksanut vastata siihen. Kello on 20.00 kun pääsemme bussista pois, matkaa jäljellä kilometri. Kävellen. Habani on ehkä ihan hyvä, mutta ei se jaksa kilometrin ajan yhdellä kädellä kantaa 15+kg lasta samalla kun toinen käsi työntelee toista vaunuissa eteenpäin. Niinpä matkasimme kotiin “ostoskärrytyylillä”, Kakkonen rattaiden ylimmällä lauteella istuen, työntökahvasta kiinni pitäen.
Osoittautui, ettei tämä ollut meidän suurin uhkarohkea tekomme. Ehei. Ehdin vielä seitsemän metriä ennen kotiovea saattamaan yhden lapsen hengen- ja toisen amputointivaaraan. Kakkonen “piti” minulle rautaisen portin ovea auki samalla kun yritin saada Ykkösen vaunuineen siitä läpi. Otin tottuneesti turvakaaresta kiinni vetääkseni vaunut sisään samalla kun käytännössä itse avasin sitä saatanan hieman painavaa ovea. Turvakaari jäi käteen. Olin laittanut sen väärin päin bussisäätöjen yhteydessä. Seurasi sellainen päässäni kolme varttia kestävät kaksi sekuntia, kun tuijotan kohti Uudenmaankatua valuvaa vaunuja, Ykkösen nukkuvat jalat vauhdissa hytkyen. Tajuan, että jos päästän ovesta irti ja haen Ykkösen, Kakkonen tulee oven mukana ja sen sormet jää väliin. Valitsin pienemmän vamman ja syöksyin kohti vaunuja. Onneksi Kakkonen päästi irti ovesta, joten sillä on vieläkin kymmenen sormea. Ja onneksi sain vaunujen kuomusta kiinni, eli Kakkosella on myös edelleen sisko.
Ykkönen siis nukkui jo, no problem. Kakkonenkin oli aika valmista kauraa, mutta nälissään. Avaan jääkaapin. KERKELE. Ei mitään. Ei maitoa. Ei maitoa! Ei aamukahvia! Kello on 20.23. Insinöörin yllyttämänä päätän yrittää jotain täysin luontoni vastaista ja syöksyä lasten nukkuessa kadun toiselle puolelle R-kioskille – olettaen, että Kakkonen ehtii nukahtaa ennen yhdeksää.
Minä aloin kirjoittaa tätä tekstiä klo 21.01, Kakkonen yhä hereillä pyörien, minulla se nakki kädessä. Nythän se on jo syöty. Aamiaisesta tulee muuten varmaan myös aika hauska seikkailu! Onneksi ilman iltapalaa nukahtaneella Ykkösellä ei ole varmaan yhtään nälkä.
Hei Insinööri, olisiko ne “kalat” kohta “kalastettu”, tulisitko jo kotiin? En pärjää, S O S.
*Lintuja on kaltaiselleni luontotieteilijälle olemassa kolmea lajia: Pulu, Sorsa ja Pikkulintu.