Kun poljet vähän liian isoa pyörääsi vielä varovasti harjoitellen. Näytät ihan samalta kuin elokuvissa, ohuet raajat leveästi liikkuen. Kun hihkaiset kesken matkan ”kato äiti, tossa on kaksi mustarastasta” ja olet siitä niin iloinen. Miten tunnetkin aina niin voimakkaasti, älä koskaan päästä sitä irti!
Kun menet edeltä yksin tontille. Ponnari vain heilahtaa kun potkaiset lautaasi lisää vauhtia. Arvaan että suusi on tosi tiukasti supussa, sillä keskityt, kannat vastuuta joka sinulle annettiin. Olet taitava, iso ja vielä siitä kaikesta tosi ylpeä. Uskomattoman viisas, lempeä ja reipas. Silti vielä niin kova halimaan.
Kun lähdet aamulla hiljaa kauppaan, valmistat meille aamiaisen ja menet sitten Bauhausiin yksin. Et enää juuri nuku itse mutta katkeroitumatta annat minun silti koisia.
Kuulettehan kun kerron sen teille?
Hymyilen hiljaa ja pussaan poskea. Sanon ”hyvin sä pärjäät” ja ”ihanaa, kiitos!”. Halaan. Vähän liian harvoin muistan sanoa sen niillä tarkoilla sanoilla ääneen, mutta rakastan. Totta kai rakastan.
Joka päivä ja pienissä hetkissä. Yllättävässä tilanteissa ja vaihtelevalla voimalla. Joskus niin hirveästi että itkettää. Joskus niin syvällä että pitää vähän hakea.
Rakastan sinua. Teitä kaikkia. Sen takia ja siitä huolimatta.