Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Haluaisin kirjoittaa hänestä kaiken mutta en halua kertoa mitään

2 Permalink

Me sovimme, että tänä vuonna hän kirjoittaa tämän perinteisen synttäritekstinsä itse, kirjeensä 8-vuotiaana. Mutta se jäi vähän kesken. Tässä on ollut kuulkaa hieman leikkejä leikittävänä. Haluan silti jotain kirjoittaa syntymäpäivän kunniaksi, sillä kahdeksan vuotta sitten ihan juuri näin kauniina mutta paljon kylmempänä päivänä maailmaan tuli elämäni tärkein nainen.

Mullahan on ollut jo muutamana vuonna tapana kirjoittaa muistiin kirjeen muodossa lapsille syntymäpäivinään, kertoa kaikille kuinka siisti tyyppi sankari on. Sen aika olisi viimeistään nyt, syntymäpäivän iltana.

Mutta tämä käy vaikeammaksi joka vuosi. Lapset ovat kummatkin jo niin isoja, etten halua kertoa kaikille minkälaisia he juuri nyt ovat. Persoonallisuudet alkavat olla niin hienosyisiä, omia kokonaisuuksiaan että niiden avaaminen ihan kaikelle maailmalle tuntuu väärältä.

Enkä minä halua vanhempana sanoa edes lapselle että ”sinä olet tuollainen”, kun enhän minä sitä tiedä enkä halua antaa nimeä jollekin vielä mysteeriksi jäävälle upeudelle tai lukita lastani johonkin persoonaan (Tiedättekö, se voi kun sinä olet aina niin kiltti tyttö –ansa.) Niin en kai voi sanoa muillekaan että tälläinen hän on, merkitään se maailman kirjoihin.

Samaan aikaan haluaisin tallentaa kaiken minun, hänen ja maailmankin kirjaan sillä pullistelen ylpeyttä hänestä ja heistä. Tekisi todellakin mieli huutaa turuilla ja toreilla että kelatkaa, tää on mun lapsi! Miten uskomaton ihminen siitä on tulossa, katsokaa nyt!

Ehkä tämä on viimeisistä hetkistä kiinni pitämistä. Lapsuudesta jopa, sillä joskus tuntuu että herään huomenna ja tajuan sen olevan teini. Muistan nähneeni muiden kahdeksanvuotiaita ja miettineeni oman neljävuotiaani vieressä että iiks, onpa tuo jo iso. Onko se vielä lapsi? (on).

Ihan pian Ykkönenkin on kuitenkin iso, ainakin niin iso että se alkaa itse kertoa itsestään kaikille. Internetissä ja muutenkin. Pelkään, että nämä vuodet ovat viimeisiä hetkiä jolloin se mitä me vanhempina nähdään on valtaosa ihmisestä, eikä vain kotona nähty pikainen vilahdus. Että se kuva, joka minulla on lapsestani on tarkka ja kohtuullisen kokonainen, eikä vain vanhemmalle tarkoin näytetty puoli.

Haluan pitää tämän kaiken – hänet – itselläni, koska ihan kohta hän antaa enemmän ystävilleen kuin meille. Edessä siintää se aika jolloin ystävät, harrastukset ja välitunnit muovaavat pientä ihmistä enemmän kuin kotona vietetty aika, enkä taida olla siihen ihan valmis.

Tästä piti tulla raportti syntymäpäiväjuhlista ja fiilistely siitä että kahdeksanvuotiaat on kyllä ihan älyttömän hauskaa porukkaa. Niitä oli täällä eilen kaksikymmentä (!) ja se ei ollut lainkaan kamalaa. Päinvastoin. Niin oli kohteliasta, vitsikästä ja leppoisaa sakkia että huimasi. Yhdet parhaista juhlista koskaan.

Tuli sitten vähän diipimpää shittiä.

Palaan siihen minun kahdeksanvuotiaaseeni vähän kuitenkin, pakkohan minun on jotain pientä tänäkin vuonna kertoa.

Kerrottakoon että hän on täydellinen. Hän on rakas. Hän on kahdeksan vuotta ja 20 tuntia vanha.

Hyvää syntymäpäivää kulta, toivottavasti jaksat kirjoittaa meille sen kirjeesi joku päivä – maailman pitää kuulla sinusta lisää.

 

Ps. En todellakaan leiponut itse noin mieletöntä kakkua, vaan sen loihti meille näkyvyyttä vastaan Tingelstiina, joka lupasi tarjota kakut teille marraskuun loppuun saakka -20% alennuksella koodilla ”Valeäiti”.  Suositus, oli superhyvää! 

2 Permalink

Tulisko joku syliin käymään? Pikainen hali edes? Tiukka yläfemma?

Ystäväni kolmevuotiaalla on paljon haleja annettavaan. Hän ottaa ja istuu sen ihmisen syliin, joka sattuu paikalla olemaan. Näin ”isojen lasten” äitinä osaan ottaa tästä aina heillä vieraillessani kaiken ilon irti – ihanaa kun joku pieni tulee syliin! Siitä on aikaa kun joku on kömpinyt syliini muuten vain, hengailemaan.

Hetkinen. Siitä tosiaan on aikaa kun joku on istunut sylissäni ilman sen kummempaa syytä. Siinä missä sylini oli ennen paras paikka mihin vain tekemiseen, nyt se on paikka jossa liimataan laastareita tai jota käytetään korokkeena että näkisi paremmin.

Nytkö se loppui? Mihin meni se lasten loputon – joskus vähän näännyttäväkin – läheisyyden kaipuu?

Se lapsi josta ajattelin ettei se tule koskaan lopettamaan halimista onkin yhtäkkiä sellainen joka painaa menemään itsenäisesti touhuttaen, ja jota pitää erikseen pyytää syliin. Se heittää coolin yläfemman ja pakenee pusuja. Usein sanoo ettei se nyt tarvitse halia, kiitos vain.

(Minä yleensä vastaan että minä tarvitsen joten tuus tänne nyt vaan)

Sama viileä tyyppi istui pienenä sylissäni syömässä tuntikaupalla, hipelsi mietteissään kättäni ja hakeutui pitkään vielä leikki-iässä ihan kainaloon leikkimään jos vaan pystyi.

Toinen taas hyppäisi kyllä spontaanisti syliin, pitäisi kädestä ja tulisi kainaloon mutta kun ei hän ehdi! Me halimme silloin kun muistamme, olemme kotona, eikä meistä kumpikaan tee juuri silloin jotain muuta huomiota vievää omaa asiaa.

Vaikka oikeasti tämä se sitä tärkeintä olisi. Se vaan ei enää tunnu niin polttavana tarpeena kuin silloin joskus. Fyysiselle läheisyydelle ei ole enää niin akuuttia tarvetta kuin silloin joskus, se ei ole enää olennainen osa kaikkea liikkumista ja olemista. Kosketus on yhtäkkiä helppo unohtaa.

Nyt ymmärrän kun Sinkkonen pyytää lehdessä isiä painimaan poikiensa kanssa. Sehän todella on oiva tapa olla lähellä silloin kun halit eivät enää tule luonnostaan.

En ole vielä ihan painien äärellä, saan vielä halata lapsiani ilman irvistelyä. Ja kyllä ne syliinkin vielä tulevat kun vain muistamme sitä ehdottaa. Mutta huomaan että pienten lasten ”aina sylissä, aina lähellä, aina lahkeessa” ajat ovat toden totta ohi. Yhtäkkiä saatan havahtua illalla ajatukseen etten ole ehkä halannut ketään perheestäni tänään – ainakaan riittävän moneen kertaan.

Nyt meitä pitää lähes aktiivisesti muistuttaa että hei tulehan tänne, halitaan! Se pitääkin muistaa monesti, ettei paha olo ehdi iskeä. Sillä onhan meillä se tarve siellä todellakin vielä, se halipuutos vain lymyilee – ja iskee takaisin jos emme täytä sen tarpeita.

Samalla tavalla kuin sitä yrittää muistaa juoda vettä ettei tule jano on muistettava halia ettei tule illalla väsynyt itku.

Hirveän äkkiä sekin meni. Ensin lapset tuntuivat olevan aina minussa fyysisesti kiinni. Sitten henkisesti. Äiti kato, äiti miksi, äiti että, äitiii! Sitten alkoi koulu ja tuntuu että ulkopuolinen maailma sai meidät kiinni. Ei tässä minkään lopun äärellä vielä olla mutta näen nyt sen polun, jota pitkin lapseni itsenäistyvät, muuttuvat päivä kerrallaan omalla tavallaan etäisemmiksi. Muun maailman omaksi, minun heijastuksekseni.

Halit, pusut, kutitukset, kainalointi ja pään silittäminen vähenevät huomaamattamme kuukausi ja vuosi kerrallaan, vaikka kuinka yritän pitää niistä kiinni.

Lapset tarvitsevat sitä nyt vähemmän kai. Mutta kun oikeasti me kaikki tarvitsemme sitä aina, iästä riippumatta. Nyt se vain pitää muistaa ihan eri tavalla. Täytyy aktiivisesti tiedostaa että voisimme halata tässä vaikka fyysinen siteemme ei enää tunnu polttavana tarpeena – niin kuin silloin kun yritin tehdä spagettia etkä voinut olla sitä kahta minuuttia pois sylistä.

Muistatko sen vielä rakas, ei siitä ole kauaa?

Rakastan sinua

0 Permalink

Kun poljet vähän liian isoa pyörääsi vielä varovasti harjoitellen. Näytät ihan samalta kuin elokuvissa, ohuet raajat leveästi liikkuen. Kun hihkaiset kesken matkan ”kato äiti, tossa on kaksi mustarastasta” ja olet siitä niin iloinen. Miten tunnetkin aina niin voimakkaasti, älä koskaan päästä sitä irti!

Kun menet edeltä yksin tontille. Ponnari vain heilahtaa kun potkaiset lautaasi lisää vauhtia. Arvaan että suusi on tosi tiukasti supussa, sillä keskityt, kannat vastuuta joka sinulle annettiin. Olet taitava, iso ja vielä siitä kaikesta tosi ylpeä. Uskomattoman viisas, lempeä ja reipas. Silti vielä niin kova halimaan.

Kun lähdet aamulla hiljaa kauppaan, valmistat meille aamiaisen ja menet sitten Bauhausiin yksin. Et enää juuri nuku itse mutta katkeroitumatta annat minun silti koisia.

Kuulettehan kun kerron sen teille?

Hymyilen hiljaa ja pussaan poskea. Sanon ”hyvin sä pärjäät” ja ”ihanaa, kiitos!”. Halaan. Vähän liian harvoin muistan sanoa sen niillä tarkoilla sanoilla ääneen, mutta rakastan. Totta kai rakastan.

Joka päivä ja pienissä hetkissä. Yllättävässä tilanteissa ja vaihtelevalla voimalla. Joskus niin hirveästi että itkettää. Joskus niin syvällä että pitää vähän hakea.

Rakastan sinua. Teitä kaikkia. Sen takia ja siitä huolimatta.

0 Permalink