Myöhästynyt kirje ihanalle kahdeksanvuotiaalleni

2 Permalink

Rakas Kakkonen,
täytit jo viikkoja sitten kahdeksan. Onnittelut vielä kerran!

Kävi niin kurjasti, että sinun syntymäpäiväsi tienoilla tylsä juttu nimeltä Korona alkoi jo hiipiä Suomen ylle, emmekä voineet pitää juhliasi. Sinulla oli samalla viikolla yhtenä päivänä vähän lämpöä, joten päätimme olla tosi varovaisia ja jättää juhlasi väliin. Jos ihan totta puhutaan, minua melkein vähän harmittaa ettemme silloin uskaltaneet, edes vähän perheen kesken juhlia. Sillä nyt tilanne on se että kaikenlaiset juhlat on peruttu koko keväälle enkä tiedä milloin voisimme sinua juhlistaa.

Olimme jo discopallonkin ostaneet, karkit ja sipsitikin oli tilattu. No, meistä ei ketään haittaa syödä niitä varastoja nyt pikkuhiljaa pois! Pitäisikö muuten pitää ehkä tänään leffailta, mitä mieltä olet?

Sitten kävi vielä niin että syntymäpäivänäsi minulla oli migreeni ja Kolmonen valvoi edellisen yön, emmekä siten juhlistaneet edes itse synttäripäivänä mitenkään erityisesti – kävimme sentään jätskillä yhdessä!

Selittelyt sikseen. Kirjoitan tämän kirjeen hyvityksenä menetetyistä juhlista ja erikoisaamiaisista, ja tietysti koska sitä itse toivoit. Anteeksi että tässä kesti!

Sinä olet nyt siis kahdeksan vuotta (ja 16 päivää). Olet ekaluokkalainen, eli juuri siinä iässä, jossa tapahtuu jokin ihan hurja, mystinen kasvuloikkaus. Ei sinänsä fyysisesti, vaikka sinä jo tosi iso oletkin, monen kolmosluokkalaisen kokoinen (varmaan jo 140cm ja jalkakin kunnioitettava 38! Boom!) vaan ennen kaikkea henkisesti. Eka luokka on todella iso juttu. Sen aikana opitaan tietysti paljon niitä kouluasioita mutta myös hirveästi ihmisyyttä. Opit kantamaan vastuuta, kuuntelemaan montaa eri mielipidettä ja olemaan hyvä ystävä.

Sinä 11kk, juuri kävelemään oppineena. Sinnikäs silloinkin.

Ja tiedätkö mitä, sinä olet ollut vielä parempi ekaluokkalainen kuin olisin koskaan osannut arvata. Teet työsi koulussa tarkasti ja sinnikkäästi, pidät tavaroistasi aivan erinomaisen hyvää huolta (sen matkakortin hävitin minä!) ja ystävänä olet ihan parasta laatua. Uskollinen, reilu, anteeksi antava ja kaikenlaiset ihmiset mukaan ottava ja hyväksyvä. Ne ovat tärkeitä piirteitä jokaiselle ystävälle. Olen todella, todella ylpeä siitä minkälainen koululainen ja ihminen sinusta on tullut.

Olen myös superihmeissäni siitä kaikesta lahjakkuudesta jota sinusta löytyy, aina selviää jokin uusi salattu taito! Tiedämme jo sinun olevan todella hyvä lukemaan, aikamoinen velho matikassa, kielitaituri, ristikkosankari, korttelin paras IKEA-kalusteiden kokoaja ja kaunisääninen rokkikukko, mutta se että olit vielä salaa sitten painissakin lahjakas yllätti minut kyllä. Tuntuu kuin olisit aina harrastanut sitä, vaikka vasta muutaman viikon olet treeneissä käynyt.

Eniten olen ollut tässä uutta harrastustasi seuratessa ylpeä asenteestasi. Siellä BJJ-salissa tehdyt hommat ovat alusta asti olleet aivan sairaan vaikeita – mahdottomiksi minä niitä luulin – mutta sinä yrität niitä siellä sinnikkäästi hampaat irvessä vaikka oletkin turhautunut.

Redi Gymi

Sellainen periksiantamattomuus on piirre jota en sinussa ennen ole nähnyt ja se on todella kunnioitettavaa. En tiedä olisinko itse noin hienosti jaksanut yrittää. Tästedes kun itse kohtaan jotain tosi hankalaa, mietin sitä kuinka sinä menet kuperkeikkoja salin päästä päähän nopeasti ja sulavasti kuin kissa.

Kissoista puheenollen, olet edelleen myös ihan syötävän söpö, kuin ihana pieni kissanpentu. Ja hauska, iloinen, energinen, kekseliäs, rohkea, älykäs ja herkkä. Ihana, rakastava isoveli ja hurmaava kiharakuningas.

Rakastan kaikkea sinussa “enemmän kuin avaruudessa on millimetrejä” – niin kuin sinä sen keksit sanoa.

Hyvää syntymäpäivää kultaseni, kyllä me vielä juhlitaan.

PS: viimeinen kuva on tökerö rajaus lahjakkaan Doritin ottamasta kuvasta. Se kuva oli niin upea että kirjaimellisesti lopetin hengittämisen kun näin sinut siinä, olit niin oman itsesi näköinen ja aivan mielettömän ihana. Mutta tämän enempää en sinusta maailmalle anna, vain pienen tarkasti valitun nurkan.

2 Permalink

Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää

Vauva 6kk: kiinteät aloitettu

Mennyt kuukausi on ollut melkoista kehittymisen aikaa. Kolmonen ryömii jo hirveää vauhtia ja nousee usein konttausasentoon. Muut ajat se merenneitoilee, ja pääsee jo melkein itse istumaan asti. Istuen hän pysyy ryhdikkäästi muutaman sekunnin kunnes kaatuu – kädet ottavat jo hiukan vastaan.

Vauvalla alkaa olla tietoisuutta ja muistia. Se tajuaa, että näköpiiristä hävisi kännykkä, äiti, syötävä pahvi ja etsii niitä katseellaan. Se vierastaa väsyneenä ja innostuu meistä aina. Kiukuttelee Insinöörin nukutuksessa ja haluaa että minä pysyn lähellä.

Jokeltelu muuttuu jatkuvasti enemmän sanojen tapaiseksi. Kun hänet on illalla julmasti hylätty ja poistettu kaiken kivan ääreltä (= laitettu sänkyyn nukkumaan), saattaa yhtäkkiä jostain pinnasängyn uumenista kuulua erittäin käskevä komennus “äi-äi!”. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa, mutta silloin käy usein niin että äi-äi tulee siihen sängyn vierelle sanomaan että kyllä vain, nyt nukutaan.

Vauva 6kk ikäisenä:

  • Painaa 6,8kg, pituutta 67,5cm (+0,2kg ja +1,6cm)
  • Vaatekoko 68 – 74
  • Hampaita kaksi (alhaalla), ylhäällä kova turvotus
  • Pientä hiusta alkaa nousta kaljusta kuulasta
  • Nousee konttausasentoon
  • Istuu jo hetken tuetta
  • Nukkuu paremmin ja erityisesti päiväunia tarkalla rytmillä
  • Syö kiinteitä!

Niin se nukkuminen. No, ei tämä mikään läpi yön nukkuva vauva ole, mutta monta parannusta ollaan saatu tehtyä. Ensinnäkin, se aloittaa nykyään taas unet omassa sängyssä. Se on iso saavutus, sillä monta kuukautta meni välissä niin että pinnasänky toimi lähinnä pyykkikorina.

Nukuttaminen on vieläkin vaikeaa mutta uutena ilmiönä hän ei välttämättä herää enää nukutuksen jäljeen kuin vasta yöllä – tämä on mieletön parannus ja elämänlaadun kohennus kun mulla jää aikaa tehdä edes jotain muuta kuin vain nukutella. Olkoonkin että se nukutus saattaa edelleen kestää kaksi tuntia (Rauhallinen, sänkyyn. Raivo. Rauhoittuu, sänkyyn, raivo. Nukahtaa, sänkyyn, herää. Raivo. jne).

Yöllä ollaan saatu pitkästä aikaa nukkua vähän enemmän. Muutama 21-06 (!!) yö on nähty, mutta yleisemmin hän herää 00, 03 ja 06. Joskus kello kolmen herätys menee sylittämällä, joskus pitää syöttää. (Vielä pitää kuitenkin jatkaa nukuttamisen opettelua, sillä tämä alkaa uhkaavasti mennä taas tissihommiksi.)

Alla olevat kuvat sisältää saatuja tuotteita: Stokke Steps tuoli ja kaikki ruokailuvälineet (Ipanaiselta) ovat blogin kautta saatuja.

Puolen vuoden rajapyykin isoin muutos on tietysti tämä: ruokailu. Muita kuvia ei tästä kuusta sitten meinaa ollakaan, tämä on niin mullistava asia! Perheemme viides jäsen on nyt täysivaltainen pöytäseuralainen. Kolmonen on ensimmäinen puolen vuoden ikään täysimetetty vauva (eka maistelu taisi olla viikkoa ennen, joten lasken meidän päässeen siihen maagiseen rajaan asti), ja siis ensimmäinen vasta puolen vuoden iässä kiinteät aloittava.

Se on ollut ihan mahtavaa! Tyypillä on ihan eri valmiudet syödä nyt kuin pari kuukautta sitten. Kolmonen aloittikin homman saman tien kuin ammattilainen: Hän istuu hienosti tuolissaan, vie ruoan suuhun, käsittelee ja nielee. Viikossa ollaan ehditty maistaa jo pitkä lista asioita ja hän on todella päässyt homman makuun, kirjaimellisesti.

Entäs minä sitten? Minä voin todella hyvin. Jos kehtaisin, sanoisin että kukoistan. Olen aloittanut uudestaan sekä juoksun (pieniä, 1-5 min pyrähdyksiä) että munasolujeni kierrättämisen systeemin läpi. Olen äärettömän onnellinen ja tämä arki tuntuu tosi hyvältä.

Lue myös: