Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ihana seitsemänvuotiaani

0 Permalink

Rakas Kakkonen,

Täytät tänään seitsemän, jeeee!

Olet aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin: valoisa luonne joka saa helposti ystäviä ja viihtyy jokaisessa seurassa. Kaikki mitä olen sinusta aiemmin kirjoittanut, pätee edelleen, mutta mukaan on tullu iso annos Isoa Miestä. Olet kasvanut ihan hurjasti viimeisen vuoden aikana.

Ihan konkreettisestikin. Luulen että muutama vaatekoko ja kengännumero jäi meiltä välistä! Nuo lyhyemmät rokkihiuksesi ovat myös tehneet sinusta isomman pojan näköisen. Fledasi on kertakaikkisen makea, tavaramerkki suorastaan. Vaikka sinua itseäsi välillä kiharat harmittaa, voin kertoa että me kaikki muut olemme niihin ihan rakastuneita.

Eniten tietysti olemme rakastuneita sinuun itseesi tyyppinä. Olet viisas, rohkea ja hauska. Innostuva, empaattinen ja kannustava, kaikin puolin ihana tyyppi. Olet ihan älyttömän taitava monessa asiassa, Ykkösen sinulle keksimät kouluhommatkin menevät jo kuin vettä vain! Yhä edelleen olet hämmästyttävän kova musiikkimies. Musiikki ja keikat ovat olleet elämäsi johtotähtenä jo viisi vuotta ja toivon ettei se palo sinulta koskaan lopu.

Kysyin sinulta minkälainen olet nyt omasta mielestäsi ja ihan nappiin se minusta meni: ”Reipas, auttavainen, rauhallisempi.” Niin kyllä oletkin! Vuosi vuodelta isompi poika, joka osallistuu tosi hienosti moneen askareeseen ja jaksaa sinnikkäästi tehdä hommat loppuun ja harjoitella vaikeitakin asioita. Tänäänkin olet rakentanut uutta lahjaksi saamaasi Legoasi monta tuntia putkeen.

Voin kertoa salaisuuden: en ehkä itse olisi jaksanut. Mutta niin vain tarkasti sinä siellä rakennat, laitat palan kerrallaan paikalleen.

Pala kerrallaan muutut sinäkin yhä isommaksi ja tänä vuonna menet jo kouluun. Sinusta on myös tulossa isoveli, varmasti tosi hyvä sellainen. Jo nyt haluat halailla ja moikkailla pientä tulokasta, vaikka hän vielä väärällä puolella mahaa onkin. Mutta älä huoli, ihan pian tapaatte. Hän tuntee jo sinut ja odottaa kovasti tapaavansa meidät kaikki.

Nautitaan nyt kuitenkin vielä siitä että nuo 870 legopalaa saavat olla lattialla ilman vauvavaaraa!

Hyvää syntymäpäivää ihana, olet meille kaikille ihan hurjan rakas!

0 Permalink

Kaikki alkaa alusta – mutta vielä parempana

0 Permalink

Pieni tyttäreni meni eilen ensimmäistä kertaa koskaan ihan yksin kauppaan. Päivän leipomuksesta oli unohtunut taloussuklaa joten kysyin haluaisiko hän itse hakea sen. Todettiin yhdessä että eihän siinä mitään sellaista ole mitä hän ei osaisi: Bussilla ostoskeskuksen lähelle, kävely kauppaan, suklaan etsiminen (tai avun kysyminen jos ei löydä) ja kassalle maksaminen.

Se ilme, joka hänelle syttyi kun tajusi pystyvänsä tällaiseen itsenäisesti – ja että häneen luotetaan näin paljon – oli aivan mahdottoman ihana. Sellainen ison tytön itsenäistymisen oivallus, joka tuntui yhtä merkittävältä ja isolta varmaan meille kaikille. Sinne se lähti, ihan pari minuuttia idean jälkeen. Rahat mukaan ja menoksi.

Puolen tunnin päästä mun puhelimeen kilahti viesti: “Ostettu! Hinta: 2,60€”. Mua nauratti se että olin juuri ajatellut että pääsiköhän se perille asti ja toisaalta nauratti se että isänsä olisi saattanut laittaa aivan tismalleen saman viestin mulle. Nauratti myös se puhdas ilo siitä miten iso siitä on jo tullut, kuinka osaava se onkaan.

Kakkonen taas oppi edellisenä päivänä vihdoin kauan harjoittelemansa voltin voimistelurenkaila. Se on jostain syystä ollut hirveän vaikea hanskata, jokin tekniikassa on ollut hakusessa. Hän on aina välillä yrittänyt ja usein luovuttanut lannistuneesti. Mutta tällä viikolla kaikki oli toisin. Toistuvat yritykset eivät lannistaneet vaan kannustivat. Lopulta se haki itselleen ylimääräisen patjan renkaiden alle saadakseen lisää korkeutta. Ponnisti, ponnisti, ponnisti. Yritti uudestaan ja käänsi päätä. Yhtäkkiä se vain meni ympäri.

Näillekin ihanille kasvoille levisi sellainen ylpeyden ja onnen ilme että sohvalla istuneetkin puhkesivat raivoisiin aplodeihin ja ehkä vähän meinasin tirauttaa liikutuksesta. Kun sitkeä harjoittelu palkitaan ja jokin iso juttu onnistuu vihdoin! Niin siistiä!

Ja niin siistiä kun on näitä isoja lapsia!

 

Pienet lapset pienet murheet on varmasti osin totta (en odota murrosiän murheita mitenkään innolla), mutta hitto vie on näiden keskisuurten kanssa kyllä yhä vain isommat ilotkin. On niin älyttömän siistiä miten omia tyyppejä niistä on jo tullut, miten hauskoja ja viisaita keskusteluja niiden kanssa voi käydä ja kuinka ne jo osallistuvat monessa asiassa ihan oikeasti meidän arjen pyörittämiseen. Vaikka on paikoitellen jopa haikeaa huomata että niillä on jo omaakin elämää, se on samalla pakahduttavan hienoa.

Mutta sitten aina välillä haksahdan miettimään että voi elämä, juuri kun ollaan päästy tähän ihanaan pisteeseen, aloitamme alusta uuden vauvan kanssa. Kaikki alkaa taas alusta!

Tässä pitää oikein muistutella itseään että ei muuten ala. Ei nämä kaksi isompaa yhtäkkiä vauvaksi muutu, ei se kaikki alusta ala. Sen sijaan saamme edelleen seurata näitä suuria itsenäisyyden ja kasvun harppauksia, vieläpä kolminkertaisesti.

Vuoden päästä tähän aikaan talossamme oppii yksi ehkä istumaan, toinen kulkemaan yksin kouluun ja kolmas jotain mitä en osaa vielä edes kuvitella. Ehkä vaihtamaan kakkavaipan tai nukuttamaan vauvan, ne olisi kovia taitoja ne!

Pelko pois siis, sanon itselleni. Kaikki alkaa kyllä yhden osalta alusta, mutta koko elämä jatkuu niin paljon parempana ja rikkaampana. Nyt sitä kaikkea seuraa kaksi jo isommaksi kasvanutta ja jakaa meidän kanssa sen matkan. Saamme yhdessä fiilistellä sitä kun pieni oppii uusia taitoja, voimme porukalla pähkiä mitä ruokaa se haluaisi seuraavaksi maistaa.

Jotenkin alkaa tuntua siltä että edessä on ihan todella siistejä aikoja.

0 Permalink

K o l m o n e n

”Kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu. No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.” Perheemme onkin jo tässä, 1.8.2017

Miten tämän nyt alottaisin. Kai on ensin pyydettävä anteeksi. Alussa siteerattu teksti on ensimmäinen ja ainoa teksti Valeäidissä koskaan, jossa en puhunut ihan totta. Tuo ”No ei siltä tunnu, oikeasti” ei ollut totta. Kyllähän siltä aika paljon tuntui.

Se muu oli totta – oikeasti mietimme juuri silloin kuumeisesti pitäisikö juuri nyt. Käytin tekstiä omien ajatusteni ponnahduslautana mutta en uskaltanut olla ihan avoin.

Meni melkein vuosi, pohdinta oli pitkä ja päätös iso. Talo rakentui ja elämä oli täyttä. Yhtäkkiä seuraavana kesänä talo oli valmis, elämä kevyttä ja jokin minussa huusi ”nyt” sysäten kerralla kaikki pelot, pohteet ja entässittenjos:t pois. Päätimme sittenkin uskaltaa toivoa ja suureksi onneksemme se toive on nyt toteutunut, pienen hakemisen jälkeen.

Meille tulee ihan oikeasti kolmas lapsi.

Tuo lause liikuttaa mua edelleen kauheasti, vaikka olen jo pari kuukautta saanut totutella ajatukseen. En oikein vieläkään osaa sanoa ääneen olen raskaana, mutta toisaalta jään kesäkuussa äitiyslomalle sujuu jo näpsäkästi. Ehkä tämä muuttuu vielä enemmän todeksi kun se maha jostain taas pompahtaa, vasta monen viikon päästä jos entiset merkit pitävät paikkansa.

Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).

Nyt jo rakas, ihana Kolmonen, joka tulee perheeseemme heinäkuussa (jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin…) ja jonka jo tunnen vatsassani, vaikka kukaan muu ei häntä näe, tunne tai aisti.

Olen raskaana. Minä. Olen. Taas. Raskaana. Seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hui! Jes! Olemme kaikki onnesta soikeina, toivottavasti tekin!

Tästä se taas lähtee – hullun ihana, kamala, pyörryttävä (ja vähän oksettavakin tällä kertaa) vauvaelämä. Sotkua, unikoulua, rintaraivareita ja pieniä sormia hiusteni ympärillä, tuhiseva poski kaulaa vasten. Kääk kun en malta odottaa.

Tervetuloa rakas.

 4.11.2018

Yksinäinen sininen viiva alkaa ilmestyä heti, vasta sen perään toinen, kontrolliviiva. Miinus piirtyy ennen kuin testi ehtii edes tajuta testaavansa jotain, niin vahvoja on negatiiviset kun näitä tekee liian aikaisin. Idiootti, oliko pakko taas tehdä tämä ensimmäinen näin aikaisin. Tietenkään en ole ja tietenkin nyt silti jo toiveikkaana ajattelen että se johtuukin vain siitä että tein testin liian aikaisin. Ehkä huomenna sitten?

Alan heittää kamoja roskiin, taas. Sinne menee kaikki muovit ja pahvit ja alumiinit sekaisin, en voi lajitella näitä uteliaiden silmien alla keittiössä. Sinne ne nyt..

Hetkinen?

“Tulehan haukansilminesi katsomaan”, huikkaan Insinöörille. Jos hänkin näkee siinä sittenkin vielä kolmannen, risteävän viivan. Niin sitten.

“No onhan tossa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, jotain häivähdystä”

Häivähdys epäuskoa ainakin. Nytkö? Kaikki viimeisen viiden kuukauden ajatukset päälle kerralla. Vielä pitää odottaa ainakin ne neljä päivää ja sitten voisi ehkä vielä kerran tehdä tämän. Jos siinäkin näkyy sinisiä viivoja oikea määrä on pakko uskoa.

Olen raskaana.