Horror-reissun lähestyessä kuulen yhä enemmän ”miten te uskallatte” -kommentteja. No eihän me uskalletakaan, vaan mennään vaan. Jotenkin siitä varmaan vaan selvitään. Se on ehkä tärkein asennemuutos, jonka olen tässä neljän kuukauden ja miksei niiden edeltävän 17 kuukaudenkin aikana oppinut.
Jos elää niin kuin minä (ennen), ja miettii aina mitkä kaikki asiat voi mennä pieleen, ei juurikaan elä. Silloin istuu kotona lasten ateria-aikoihin ja aikatauluttaa kaiken muun ohjelman lapsen rutiineiden ympärille, ettei ongelmia tulisi. Silloin myös vastataan kaikkiin tapahtumakutsuihin ensisijaisesti ”ei” ja vasta ahdistuksen, valmistautumisen ja pohdinnan jälkeen ”ehkä”.
Viimeistään silloin kun näitä ipanoita yhtäkkiä olikin jo kaksi, kävi selväksi ettei oman elämän pelkurimainen unohtaminen lasten tahtiin eläminen aina riitä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyi ihan kotonakin, ilman erityisohjelmaa. Kyllästyin myös aika pian kököttämään vain nk. helpoissa paikoissa, siltä varalta että ”joku tilanne” tulee vastaan. Joten olen lähtenyt liikeelle. Menen, kun kutsu tulee, kutsun kun siltä tuntuu. Vaikka saarireissulle, tai mökille. Tai sushille kahden hereillä olevan ja nälkäisen lapsen kanssa.
 |
| Tiukasta ilmeestäni huolimatta tilanne oli varsin leppoisa. Suussa vaan sattuu olemaan herkkusushia. |
Ehkä 90% kerroista asiat sujuu paljon paremmin, kuin päänisisäisissä kauhuskenaarioissa olisin kuvitellut. Etenkin Ykkösen kanssa kaikki etukäteen pelkäämäni tilanteet on menneet aina paremmin kuin ”piti”. Matkustaminen on ollut suhteellisen kivutonta, lääkärikeikat nopeilla huudoilla ohi ja ohimenneet päikkärit tai keskenjääneet yöunet aiheuttaneet vain vähän harmia. Ja toistaiseksi moni tilanne kahdenkin kanssa on mennyt helposti, vaikka odotin täyttä katastrofia.
Sanoisin, että tämä (minulle) uusi asennoituminen elämään on päinvastoin tuonut aika paljon kivaa tullessaan. Ilman sitä en olisi varmasti ikinä pystyttänyt kahvilaa Ravintolapäivänä, en edes AEL (aikana ennen lapsia). Enkä varmaan olisi saanut tänä tuikitavallisena keskiviikkona herkullista sushia puolipahan itsetehdyn kalakeiton sijaan. Enkä ainakaan olisi päässyt näkemään, miten kikseissä Ykkönen oli lauttamatkasta Isoon Vasikkasaareen, tai vuohen syöttämisestä Fallkullassa. Nämä kaikki ovat asioita, joita en ajatellut uskaltavani tehdä ”yksin” eli ilman Insinööriä, sitä toista näistä kahdesta vastuussa olevaa aikuista.
 |
| Yksi syö, yksi leikkii. |
Toki tämä kaikki hurjuus (huomaa sarkasmi) vaatii vähän valmistatumistakin. Matkassa on ainakin aina hyvä olla rattaiden lisäksi rintareppu tms. kantoväline, johon vauvan saa köytettyä kiinni silloin kun kakka niin sanotusti osuu tuulettimeen. Ja kyllä, se osuu sinne ihan tasaisin väliajoin. Milloin huomaan olevani leikkipuistossa vaunu-uniin puetun vauvan kanssa, joka heräsikin nälkäänsä, päälläni täysin imetysepäystävälliset vaatteet päällä ja kaatosateessa; milloin löydän itseni kantamasta uhmailevaa parivuotiasta lonkalla pienemmän roikkuessa rintarepussa; milloin kyykkään vauva kädessäni itsensä telonutta taaperoa nostamaan. Ja milloin pyydän ventovierasta nostamaan Ykkösen keinuun tai auttamaan sen vaunuihin tai meidät ovesta ulos.
Rintarepun lisäksi mukana onkin oltava aina annos nöyryyttä ja järkeä* – apua on pyydettävä, eikä ihan jokaiseen tilanteeseen pidä itseään tunkea. Ainakin luonnonvesistä on syytä pysyä poissa, jos ei ole varma pystyykö hetkenä X nappaamaan lapsen pois vesistä. Ja itseasiassa sitä taaperoa ei kannattaisi nostella yhdellä (kipeällä) kädellä (ja selällä) jos 8 kilon sätkivä hiekkasäkki on samaan aikaan tyylillä Y vasemmassa kädessä. Voi myös olla terveellistä miettiä, minä päivinä itsestään löytää riittävästi seikkailuenergiaa. Sen ei tarvitse aina tapahtua sinä aamuna kun ”heräät” vauvan kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen. Niinä päivinä seikkailuiksi riittää aamukahvin valmistus niin että lapset pysyy hengissä.
Mutta jos elämään jaksaa vielä hetken suhtautua seikkailuna, saattaa edessä olla kaikkea kivaa. Vaikkapa matka Ameriikkaan. Kyllä nää seikkailut kuitenkin aina ihan kivoja lopulta on, niihin pitää vaan vähän valmistautua ja hyväksyä se tosiasia, ettei mihinkään eteen tulevaan olisi mitenkään voinut valmistautua. Joten: alan tässä pikkuhiljaa valmistelemaan to do -listaa ensi viikon perjantaita varten. Koska uskokaa tai älkää, paniikki on hiljalleen vaihtumassa matkakuumeeseen. (wish us luck).
Päivän kuvista ja niiden takana olevista mukavista päivistä suurkiitos Kauniaisten mamalle 🙂
*Ja erityisen mieluusti mukavia sukulaisia, ystäviä ja ystäväperheitä, jotka auttavat tilanteessa kuin tilanteessa 🙂