Näin kahden päivän vankalla kokemuksella haluaisin kertoa nyt kaikille, että taas yksi niistä kuuluisista ”ootas vaan, kun…” -lauseista on todennettu vääräksi, tai ainakin vahvasti liioitelluksi.
Sillä tämä päivä meni näin:
07.00 Herään. Ensimmäistä kertaa sitten eilisen kello yhdentoista, kun pääni tyynyyn painoin.
07.45 Herätetään iloiset lapset, jotka nousevat innolla uuteen tarhapäivään.
08.00 Lähden töihin.
Teen kivoja töitä, vaihteeksi hyvällä draivilla, rohkaisevalla palautteella ja surkealla työasennolla. Viimeiset minuutit menee kyllä ihan kliseisesti kelloa tuijottaen ”jos vielä tän ehtisi ennen kuin on pakko lähteä tarhaan”.
16.15 Haen tarhasta kaksi superiloista lasta. Kumpikin kiljuu onnessaan, puhumaan kykenevä selittää heti kaikki päivän tarinat. Siirrymme puistoon.
17.00 Lähdemme puistosta kotiin. Lähteminen tapahtuu niin, että huikkaan uhmaikäiselle, siis teoriassa kotiin lähtemistä inhoavalle tyypille ”Ykkönen?” ja se vastaa ”Nytkö lähdetään?”. Ja sitten lähdettiin. Yksi Tulassa repparissa (14kg) ja yksi vaunuissa (12kg).
17.30 Syömme eilen illalla valmistamaani (!), kohtuullisen maukasta ruokaa. Lapset syö melkein sotkematta (Kakkonen), mukisematta ja melkein kokonaan (Ykkönen). Insinööri tulee kotiin, lämmitän sillekin ruoan juuri ennen oven kolahdusta.
18.30 Katson lasten kanssa päivän Pikku Kakkosta nauhalta. Makaan sohvalla maha täynnä, elämä edessä, lapset kainaloissa.
19.15 Teen päivän ihmeteon ja lähden salille, vaikka väsy, menkat, selkä ja eijaksais. Taputapu selkään tässä kohtaa, sillä nostan taas joka liikkeessä painoja ja hyvin menee.
20.30 Kotona Kakkonen on juuri mennyt nukkumaan ja Ykkönen lukee jo iltasatua. Laulan sille yhden laulun Insinöörin seurana ja se menee siitä iloisena nukkumaan, seuraavaa tarhapäivää jo odottaen.
21.00 Iltapala, blogi, telkkari, ah.
Mikä tässä muka oli niin kauhean vaikeaa?
p.s. Ei palata siihen eiliseen Facebookin puolella kuvailtuun hetkeen.
p.p.s. Eikä takerruta siihen yksityiskohtaan, että tämä oli poikkeuspäivä ja on ihana kesä ja tarhan aloituksessa vielä kuherruskuukausi menossa. Ei ole talvivaatteita, myöhästyviä busseja eikä valuvia neniä.
p.p.s. Kyllä minä tiedän että tämä tulee vielä niin sanotusti potkaisemaan minua vastatreenattuun perseeseeni. Kovaa.
p.p.p.s. Olen aidosti pahoillani, että tämä kirjoitus oli näin ei-valeäitimäinen. Kyllä me vielä ehditään.