Tänään kävi niin, että minä uudelleen rakastuin koripalloon. Sitten kävi niin, että sen päätteeksi minut kannettiin kotiin aika todella turvonneen nilkan kanssa.
Siinähän makasin, hikisenä ja kipeänä, naama itkusta viirulla. Kuuntelin keittiöstä kantautuvaa iltakitinää ja tuolilta tippuneen tytön huutoa. Se saapui olkkariin, siis raadon luokse, yhä itkien. Sitten se näki minut, ja itku loppui meiltä kummaltakin.
Minä pidätin kyyneliä, yritin olla huolestuttamatta pientä tyttöni, jonka sydämessä on empaattisuuden ja hoivavietin kohdalla tosi isot lihakset.
Se pieni Ykkönen istui vieressäni liikahtamatta, suostumatta menemään mihinkään vähemmän tärkeään paikkaan, esimerkiksi kylpyyn. Se istui vieressä, silitti rauhallisin liikkein mahaani ja toisteli ”ei mitään hätää, äiti”. Välillä se katsoi jalkaa huolestuneena, asetteli pipityynyä paremmin. Sitten se antoi pusun ja jatkoi silittelyä. ”Ei mitään hätää”. Ja ”mun jalka ei ole kipeä niin mä voin äiti vaikka hakea sulle vaatteita”.
Jouduin pidätellä kyyneliä vähän tiukemmin. Ihana, ihana pieni tyttöni. Eikä siinä vielä kaikki.
Sillä Kakkonenkin saapui puuroltaan paikalle innosta kiljuen. Se otti tilaisuudesta kaiken irti, ja istui mun naamalle.
Tälläista tänään.