Koko viikon olen haistellut tunnelmaa: ahdistaako sitä, kiukutteleekohan se ylimääräistä? Kai se tajuaa, etten ole hylännyt?
Olen antanut ekstrahuomiota, muistanut kertoa jokaisen työpäivän jälkeen ikävöineeni, sanonut illalla vielä ne kolme pientä sanaa. Saanut takaisin pään pudistelua ja mukahauskaa kieltämistä kun olen kysynyt, että tykkäätkö sinäkin minusta.
Olen päättänyt silti kertoa sen joka ilta, pakottaa sen kuuntelemaan että vieläkin välitän, vaikka en enää päivällä ole kotona (komentamassa ja kai sitten välillä halimassakin).
Tänään sain sitten koko viikon edestä. Käskytin kurakenkää menemään ensin eteiseen ottamaan kengät pois. Hienosti se ne saikin, aika pitkän yrittämisen jälkeen. Selkeän innostuneena omasta onnistumisestaan pomppii pieni liehutukka sieltä sitten suoraan syliin, ja hihkaisee:
”No nyt mä pääsin tänne!
Mulla oli ikävä sua.”
Voi rakas.
